HUMU RECORDS

Arviot / Reviews

Takaisin / Back
Cargo


BLUES BLAST MAGAZINE

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert – Cargo
Humu Records – 2021
9 tracks; 40:30 minutes


Blues artists understand the need for an energy change, within an album or a set. It’s why so many of them keep assorted jazz licks in their arsenal, so they can take things down a notch, keeping the music bluesy, but the dynamics lower-key. Finnish artists Jarkka Rissanen & Sons of the Desert tap into a blues jazz vibe on Cargo, an album of chill, instrumental blues.

Guitarist Rissanen, who also handles everything from mandolin to lap steel, is well-known in the Finnish roots music scene. Cargo spotlights his tasteful playing, which follows in the jazzier traditions of blues players like Clarence “Gatemouth” Brown and Stevie Ray Vaughan. Vaughan often used extended instrumental jazz tracks, like “Lenny” and “Riviera Paradise,” to close out albums and live sets and Rissanen applies a similar kind of relaxing jazzy blues to all of Cargo.

Laid back music like this can be a trap for the artist. The musician is trying to work with a specific sound and intensity, but it’s easy to drift from mid-tempo into dull, like a drowsy driver floating over to the shoulder. It’s especially difficult on an instrumental album without any heavy rockers to amp up the energy. Rissanen navigates the limitations using a few tools.

For instance, “Pow-Wow” is the album’s bluesiest track, using acoustic guitar and slide that give the track a country and western kind of feel. Coming in more than halfway through the album, it feels like a reset, especially juxtaposed against the more electric-oriented tracks. “Roll Call” has a catchy groove, and it’s hard not to wonder what the track, with its memorable riff, might sound like with lyrics. However Rissanen uses some jazzy soloing and pops outside of the song’s pocket, getting almost atonal at times. Rissanen is a bluesman at heart, though, and right as melodies veer too far from the song, he brings them back. “Roll Call” isn’t a Miles Davis; it’s Rissanen and Sons of the Desert successfully stretching out and getting experimental within the confines of blues rock.

However, even with all of the tasteful playing and smart arrangements, an album of instrumentals can be a challenging sell. For many people, especially myself, this kind of music, especially when it doesn’t have too much of an edge, becomes background music. Rissanen and his band have created pretty tunes, but for many, it won’t be the type of album you seek out for listening, so much as it will be something to accompany you while you do something else.

Blues Blast Magazine

Steven Ovadia

Blues News (in Finnish)

Levyarvio: Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert

Miten blueslevy määritellään? Pitääkö siinä olla pari-kolme kierrätystä puhkikalutuista standardeista, pari kiusallisen paljon toisiaan muistuttavaa tänttäränttää? Lisäksi yksi kova rockblues, jonka kolme, tai mieluummin viisi minuuttia kestävän kitarasoolon aikana esittäjä pyrkii vaivuttamaan kuulijansa Narniaan? Siteeksi vielä pari vaikeasti määriteltävää mediumia ja perustylsä balladi? Jarkka Rissasen ja Sons Of The Desertin (Esa Kärki, Markus Väisänen ja Ilpo Komulainen) uutuuslevy ei täytä ainuttakaan edellä luetelluista määreistä. Silti minä sanon, tämä levy on täyttä bluesia.

Levyllä on pääosassa harmonia, joka kietoo kaiken untuvanpehmeään vaippaansa – ollakseen taas toisaalla terävä, jopa särmikäs. Rytmiikka on myöskin tärkeä osatekijä Rissasen musiikissa, paikoin touhu on aivan laid back, mutta siinä on jännitettä ja vaaran tuntua.

Tämä on kitaristin levy, mutta ei ”kitaristin” levy. Kitara melodioineen, riffeineen soi yhtenä yksikkönä kokonaisuudessa, eikä pyri rohmuamaan itselleen enempää kuin oman luonnollisen tilansa. Saati, että hyvänen aika, se revittelisi rohmun lailla levyn alusta loppuun.

Täysin instrumentaalisesti toteutettu albumi on vinhaa kuultavaa. Se kutsuu, se viekoittelee, se lumoaa. Kaikki tämä ilman progemaisia sfäärejä, vaan luonnollisesti, kuulijaa löytämisen riemun piiriin kutsuen. Jos instrumentaalimusiikki toisaalta tuo menoon omat rajoitteensa, niin toisaalta sen voimavara on myös olla piittaamatta keinotekoisista rajoista, pomppien iloisesti niiden yli. Tämä tehdään kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti, ilman keinotekoisia vippaskonsteja ”Gargo” antaa kuulijan mielikuvitukselle tilaa, suorastaan ruokkii sitä, samalla kun levy itse elää ja hengittää.

Mousetrap on noussut yhdeksi albumin suosikeistani. Biisi etenee rumbamaisella rytmillä ja tuo iskelmällisyydessään mieleen jonkun pikkupoikana kuulemani iskusävelmän. Tofu Queen puolestaan soi notkeasti funkmaisena ratkaisuna. Osalta kappaleista välittyy myös leppeä tunnelma. Esimerkiksi Tomcatillä on fiilinki kuin ammoisella kalareissulla, vaarin puuveneessä istuessa.

Rissanen tuo sujuvasti delta-tyyppisen ilmaisun peräpohjolaiseen maisemaan. Kuunnelkaapa Pow-Wow’n rukiista kitarariffiä, se ei jätä epäilykselle sijaa: tätä on blues. The Bull -esityksellä ropisee lisää bluesfiilinkiä niskaan, syke on syvää ja svengi tiukkaa. Soundiltaan hieman muusta materiaalista poikkeaa suorastaan futurististi vipeltävä Roll Call.

Setin pisin esitys Once Upon The Time päättää levyn. Jotenkin siitä muovautuu albumin pääteos, joka samalla onnistuu punomaan kaikki sen säikeet yhteneväiseksi kokonaisuudeksi. Tämä voisi hyvin startata fraasilla: ”Let me tell you a story”.

Tämä vaikuttava, suorastaan hypnotisoiva levy pitää kuunnella yhtä pötköä alusta loppuun. Pois omalta kuuntelupaikalta ei yksinkertaisesti malta lähteä.

Blues News

Mikke Nöjd

Bman's Blues Report

Humu Records artist: Jarkka Rissanen & Sons of the Desert - Cargo - New Release Review

I just had the opportunity to review the most recent release, Cargo, from Jarkka Rissanen & Sons of the Desert, and I think it's just the right kind of cool! Opening with Tomcat, a laid back R&B based track with Latin and Blues/Jazz influences, it just cruises like an early WAR record. With Jarkka Rissanen and Markus Vaisanen on guitars, Ilpo Komulainen on bass and Esa karki on drums and percussion, this is a solid opener. Title track, Cargo, is a real nice instrumental ballad featuring Rissanen on lead and baritone guitar melody. Although this track doesn't have the signature guitar riffs nor does it even attempt Jeff Beck's phenominal fretwork, I that Beck would gravitate to this sound. I know that I do. Excellent! Pow-Wow has a modernized Delta sound and a dash of hill country percussion with Rissanen on slide guitar and Vaisanen soloing on electric guitar over a firm bass line by Komulainen and sweet tom tom work by Karki. Very cool. Roll Call is another high strung rocker with artistic guitar work. With it's driving beat by Karki and Komulanian and great guitar interplay by Rissanen and Vaisanen, this music is good for your head. Wrapping the release is Once Upon A Time, an aeiry, Troweresque style composition with nicely flowing guitar melody, not in the form of rapid fire notes, but with blues feel and phrasing. Very nice closer for a solid new release.

Bman's Blues Report



Desibeli.net 4/5 (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert: Cargo

Bluesistakin on moneksi, kuten Jarkka Rissanen & Sons of the Desert osoittivat jo neljä vuotta sitten allekirjoittaneelle. Tuolloin ilmestynyt Hybrid Soul -pitkäsoitto laittoi perinteisen bluesin, soulin ja progehtavan rockin rajat venymään niin, että laatusanoissa oli hakemista.

Cargo-pitkäsoittoa pohjustettiin jo vajaa vuosi sitten Pow-Wow sinkulla, ja sähkökitaralevy pystyy lunastamaan kevyesti tuon hienon sinkun antamat lupaukset. Musiikillinen matka vie jälleen Mississipin deltalta aina Chicago bluesin koukeroihin saakka, eivätkä kielisoittimet kaipaa tuekseen vokaaleja. Kitarapuolella sen sijaan kuullaan yhtä jos toistakin keppiä, kun Rissanen antaa akustisten ja sähköisten soitinten puhua.

Instrumentaalilevyn vakavin haaste on mielestäni vaihtuvuuden ja mielenkiinnon ylläpitäminen, etenkin kun puhutaan kitaralevyistä. Cargon biisijärjestys onkin rustattu kuntoon ja puolivälissä kuultava Tofu Queen jakaa kiekon luontevasti kahteen osaan. Tunnelmallisen loungeinen pala on kuin aurinkoinen päivä hiekkarannalla, jonka jälkeen em. Pow-Wow saa ottaa rootsista tiukan puristusotteen. Vinyylilevyllä tämä A- ja B-puolen vaihdos on taatusti toimiva, eikä magia muissakaan formaateissa kärsi, digitaalisesta avaruudesta nyt puhumattakaan.

Kiekon viimeiseksi numeroksi sijoitettu Once Upon a Time on kuin kaunis kruunu ja täydellinen päätepysäkki onnistuneelle matkalle. Yli kuusiminuuttisen kipaleen kaihoisuus saa joka kerta katsomaan taaksepäin ja pohtimaan levyn eri osuuksia ja hetkiä. Olipa kerran, ja puolestani voisi olla seuraavankin kerran.

Desibeli.net

Mika Roth

Soundi 4/5

Keskisuomalainen / Savon Sanomat 4/5 (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert: Cargo

Kuopiolainen kitaristi Jarkka Rissanen on pitkän uransa aikana ehtinyt olla mukana vaikka missä. Muun muassa Pepe Ahlqvistin, Jaakko Löytyn ja Eero Raittisen kanssa vuosien varrella musisoinut mies on sittemmin julkaissut nipun hienoja instrumentaalilevyjä.

Rissasen viides sooloalbumi on äänitetty kolmihenkisen Sons of the Desert -yhtyeen kanssa. Bändi oli mukana Rissasen edelliselläkin Hybrid Soul -levyllä, ja sen orgaanisesti groovaava yhteissoitto tarjoaa hyvän alustan maestron työskentelylle.

Cargoa voi suositella elokuvallisen kitaramusiikin ystäville. Vokaaleja albumilla ei ole, vaan keskiössä on Rissasen vivahteikas ja tyylitajuinen soitto, jossa voi kuulla kaikuja bluesista, funkista, jazzista ja monenmoisesta maailmanmusiikista. Jamimaiset sävellykset ovat verrattain yksinkertaisia eikä Rissanen turhaan briljeeraa soittotaidoillaan.

Vaikka albumi on tuo mieleen Marc Ribotin ja Ry Cooderin kaltaisten kitaristien hengentuotteet, on siinä oma savolainen kulmansa. Juuri tämä tekee Rissasen ja Sons Of The Desertin musiikista persoonallista.

Savon Sanomat

Mikko Siltanen

Rajatapauksia (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert: Cargo

Hyllyyni on kertynyt useita Jarkka Rissasen eri kokoonpanojen äänilevyjä. Rissasen nimi on laadun tae tyylikkäästä, bluespohjaisesta kitaramusiikista diggaaville. Hän ammentaa laajasti alan historiasta gospelia myöten ja on Ry Cooderin tapainen mestari elokuvallisten tunnelmien maalailussa.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desertin uusi levy Cargo jatkaa ja ei jatka edeltäjänsä Hybrid soulin linjoilla. Basisti on vaihtunut Tatu Backista Ilpo Komulaiseen, muuten kokoonpano on sama kuin Hybrid soulilla, eli Rissanen, Markus Väisänen ja Esa Kärki. Hybrid soul oli hieman rytmikkäämpää ja hämyisempää kamaa, Cargo on enemmän blues. Rytmikkyys ja tanssittavuus on silti edelleen olennainen osa bändiä, monet biiseistä ovat illan viimeisiä hitaita. Vanhan toistoa Cargo ei ole.

Levyn aloittava Tomcat yhdistää jännästi viihteellistä ja iskelmällistä melodiaa pehmeästi funkahtavaan rentoiluun. Rocking chair on nimensä mukainen keinuvan rauhallinen slidetyylittely ja nimibiisi levyn rajuinta osastoa, eikä silti kovin raju. Siinä on sitä kaukana väijyvää voimaa ja hurjuutta, josta erityisesti pidän. Roll call on kontekstissaan jopa vauhtibiisi, suorastaan santanamainen rytmi-iloittelu. A-puolen päättävä Tofu queen on melankolisen reipas. Pitää kai yrittää joskus tehdä ruokaa tofusta, perilliseni kun ovat itseäni tietoisempia ympäristöstä.

B-puolen aloittava syvä slideblues Pow-wow on levyn juurevinta osastoa, sitä meiksin musaa. Toki koko levy on meiksin musaa. Mouse trapin raskaassa tanssittavuudessa pyrkii slaavilainen kaiho mukavasti esiin. The bull on heavya funkkia, nimibiisin ohella levyn rokeinta osastoa. Pitkä Once upon a time päättää levyn tyylikkäästi. Se vie kuulijan matkalle jonnekin rauhalliseen, mutta hieman pelottavaankin paikkaan. Olo on kuin lapsena televisiosta vanhaa jännityselokuvaa yksin katsoessa.

Cargo ei yllätä, se on just niin hyvä kuin oletinkin sen olevan. Sen tunnelma on meditatiivisen seesteinen, eikä se yritä olla nuorisomusiikkia. Cargo on kokeneiden miesten hiljaisen vahvuuden näyte, jonka näennäisessä keveydessä on voimaa takana. Osaaminen ja ymmärrys kuuluu joka nuotissa, hallussa on sekä muoto että sisältö.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Blues Again (in French & in English



Blues Again

Gilles Blampain



HYPRID SOUL

Soundi (in Finnish)

Kaikesta ylimääräisestä riisuttua tunnelmointia – Jarkka Rissasen uusi albumi on vapaa turhasta hektisyydestä

Petri & Pettersson Brassin ja Finnforestin kaukaisista ajoista lähtien lukemattomista yhteyksistä tuttu kitaristi Jarkka Rissanen vietti viime vuonna tuplajuhlia. 60-vuotiaan muusikon levytysuran alkamisesta tuli kuluneeksi 40 vuotta ja juhlan kunniaksi ilmestyi Jarkka Rissanen Tonal Box Trion The 20th Century Box.

Uusimmalla levyllään Rissanen palauttaa ääneen Sons Of The Desert -kokoonpanonsa. Kokonaan uuden ja Tone Hut -albumilla (2007) kuultua kiinteämmän miehistön kanssa tehty Hybrid Soul on odotetun juureva kokoelma instrumentaalista tunnelmointia. Biisien bluesiseen perustaan sekoittuu luontevasti niin reggaepitoisia kuin funkahtaviakin aineksia. Rauhallisilla ja rauhoittavilla tempoilla etenevät raidat soivat kauttaaltaan kaikesta ylimääräisestä riisuttuina. Pieteettisen vintage sointi on totaalisen vapaa aikaamme riivaavasta hektisyydestä.

Hybrid Soulin kappaleet ovat kuin kehyksiä, joiden sisään Jarkka Rissanen ja Sons Of The Desert maalaavat tyylitajuisia maisemiaan. Vakaasti harkittuihin äänikuviin mahtuu niin Hipstonin skan ja reggaen makuisesti siestaista keinuntaa kuin Safari Beatin imuista bassokuviota, joka vie ajatukset keskelle The Doorsin Riders On The Stormia.

http://www.soundi.fi/levyarviot/kaikesta-ylimaaraisesta-riisuttua-tunnelmointia-jarkka-rissasen-uusi-albumi-vapaa-turhasta-hektisyydesta/

Petri Ojala

http://www.blues-finland.com (in Finnish)

Autiomaan pojat sanovat sen sävelin

Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert todistaa instrumentaalilevyllään “Hybrid Soul”, ettei tanssittavuus ole lyriikoista kiinni.

Erilaisissa kitaristilistauksissa muistetaan harvemmin mainita Jarkka Rissasta. Siitä huolimatta hän on alansa huippuja tässä maassa, miksipä ei laajemmaltikin. Rissanen on perusvarma soittaja, joka hoitaa hommansa turhia kukkoilematta. Hän hoitaa sen hyvin.

Albumi "Hybrid Soul" esittelee instrumentaalisesti operoivan kokoonpanon Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert. Takanojaisen rennosti, mutta jämptisti groovaavan komppiryhmän muodostavat rumpali Esa Kärki ja basisti Tatu Back. Lyömäsoittaja Marko Salmela pistäytyy täydentämässä kudosta. Rissasen kanssa erilaisia kitaroita ja niihin verrattavia (sekä tyystin niistä eroavia) instrumentteja soittaa Markus Väisänen. Ties miten kitarointivastuu on jaettu, mutta kautta levyn kuullaan runsaasti toistensa lomaan saumattomasti soljuvaa soittoa. Erilaisten soundien ja tunnelmien vietäväksi on helppo heittäytyä.

Levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän on Rissasen kirjoittamia. Lopuista hän on tehnyt kaksi yhdessä Väisäsen kanssa. Yksi on kreditoitu koko bändille. Musisointi versoaa selkeimmin bluesista ja rhythm & bluesista. Latvukset kuitenkin kohoavat korkealle. Poikkeuksetta päädytään etäälle 12-tahtisesta perusjyystöstä. Tututkin elementit saavat sopivassa suhteessa mausteekseen yllättäviä aineksia. Kekseliäisyys ja tyylitaju ovat yhtä lailla käytössä koko ajan. Instrumentaalimusiikin saralla Laika & The Cosmonauts on aikoinaan asettanut riman korkealle. Sen yli ei pienin ponnistuksin päästä, mutta niinpä vain Autiomaan pojat menevät niin että heilahtaa. Levy kestää toistoa, ja kuulijan mielenkiinto säilyy. Rima ei edes heilu.

Tarkasti hahmoteltujen teemojen päälle ja oheen tarjotaan runsaasti improvisaatiota. Kitarointi liukuu knopflermaisesta maalailusta rotevaotteiseen rokkiin. Voimasuhteet eivät kuitenkaan missään vaiheessa keikahda niin päin, että soolot nousisivat itsetarkoitukseksi. Kokonaisuuden ja sävellysten ehdoilla edetään.

Kappaleiden nimet ovat mainioita ja kuvaaviakin. Esimerkiksi avausraidat ”Hipston” ja ”Miss Gumbo” tarjoavat juuri niin notkeata menoa kuin otsikot antavat ymmärtää. ”Safari Beat” kuulostaa siltä kuin viidakkoseikkailulle olisi joku salainen asiamieskin ujuttautunut. ”Detroit Blues” sisältää astetta rouheampaa ja krominmakuisempaa kitarointia. Sen feidattu loppu harmistuttaa; Rissasen slide kun ei kuulostaisi olevan vielä aikeissakaan pysähtyä, kun kappale jo hiljennetään.

Bändin yhdessä kirjoittama ”The Fly” seuraa ilmeisen sekopäisen kärpäsen lentoa hädin tuskin kaksi minuuttia. Kokemus vertautuu kotimaan sisäiseen lentoon isolla matkustajakoneella. Hyvä jos ehditään saavuttaa matkakorkeus ennen kuin pitääkin jo aloittaa laskeutuminen. Verkkaisemmin etenevä ”Slow” ei luiskahda slovariksi sekään. Ainoastaan ote on viipyilevämpi. Rauhallisimmat hetket tarjoaa oikeasti kaunis, soulahtava balladi ”Big Water”.

Erilaisten kitaroiden sointia lavennetaan monipuoleisen ja ehdottoman tyylitajuisen efektoinnin lisäksi Rhodes-pianolla ja sähköharmoonilla. Mainiota lisäväriä rytmiikkaan tuovat Marko Salmelan ansiokkaat perkussiot. Kuopiossa äänitetyn levyn on miksannut Janne Haavisto. Tyylinmukaisesti lempein, mutta tarpeeksi erottelevin ja toisiaan vastakohtina täydentävin soundein.

Instrumentaalisuus saattaa joidenkin mielessä asettaa omat rajoituksensa. Älkää kuitenkaan antako lauluttomuuden jarruttaa tutustumistanne tähän oivalliseen ryhmään! Teksasilainen surf-kitaristi Teisco Del Rey muisteli joskus humalaisen naisfanin tokaisseen hänelle keikalla "play something with words, so I can dance to it". ”Hybrid Soul” todistaa jo vasemman jalan alle menevillä ensitahdeillaan jälleen kerran sen, että lyriikoiden puutteeseen ei tanssittavuus kaadu.

http://www.blues-finland.com

MARKO AHO

Bluen News Finland (In Finnish)




Riffi (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Mielentilamusiikki luo tiheitä tunnelmia ja maalaa eläväisiä mielikuvia.

Instrumentaalimusiikki tuppaa olemaan usein itsetarkoituksellista soittotaidoilla pullistelua. Nyt ei ole, soittimet kyllä hallitaan suvereenisti, mutta pääosassa ovat mainiot sävellykset, joiden melodialinjat piirretään rennolla varmuudella. Samalla, kun kompit kootaan sävykkäästi ja dynaamisesti.

Kappaleet ovat enimmäkseen Jarkka Rissasen sävelkynästä, mutta muutama osuus on merkattu myös toista kitaraa soittavalle Markus Väisäselle ja Sons of the Desert -ryhmälle kokonaisuudessaan.

Kitaravetoiseksi musiikiksi levy on poikkeuksellisen moni-ilmeinen. Särökitaralle löytyy ainakin tusina tai pari toisistaan poikkeavaa ilmiasua lempeästi rosahtavasta ja miltei puhtaasta aina viiltäviksi sälöiksi sirpaloituvaan lasiin saakka. Todella rujo ja repaleinenkin soundi puhuttelee kauneudellaan, kun se tarjotaan oikein ottein ja sopivasssa kontekstissa.

Osansa melodialinjojen sävykkyydestä juontuu kerroksellisuudesta – yhdellä ainokaisella raidalla ei koeteta tehdä kaiken aikaa koko vaikutusta vaan juttuja rakennetaan useammalla samanaikaisella kitaralla ja soundilla joko unisonossa tai stemmoissa – tai sitten keskeneään juttelevin vuorosanoin.

Ja millaista onkaan kitaran soitto sitten, kun kielet hyppysten alla ovat todella taipuisia – tällä levyllä ei vain venytetä, vibrata tai kammeta kevättutkinnon läpäisyyn tähtäävästi, vaan nuljutetaan, muljutetaan ja luisuillaan juuri niin törkeän laveasti tai tiukassa hahlossa pysytellen kuin tilanne vaatii ja pokka antaa myöten. Niin sormin soittaen kuin putkellakin liu’utellen.

Komeasti oman paikkansa ottaa intensiivisiä kuvioita veivaava Tatu Backin basso, jonka tummaan soundiin Esa Kärjen ride-symbaalin hypnoottinen kipunointi sekä virvelin ghostien ja hihatin tikutukset antavat oivan vastaparin. Rumpusoundit ovat levyn ilmeeseen sopivasti luomunpuoleiset, vaikka lähimikeillä pääosin taidetaankin operoida. Ja bassari – se on valtavan iso.

Erilaisten kitaroiden sointia lavennetaan monipuoleisen ja ehdottoman tyylitajuisen efektoinnin lisäksi Rhodes-pianolla ja sähköharmoonilla. Mainiota lisäväriä rytmiikkaan tuovat Marko Salmelan ansiokkaat perkussiot. Kuopiossa äänitetyn levyn on miksannut Janne Haavisto. Tyylinmukaisesti lempein, mutta tarpeeksi erottelevin ja toisiaan vastakohtina täydentävin soundein.

Hybrid Soul kantaa kuulijan matkalle, jossa maisemat vaihtuvat kuin Amerikan poikki ajettaessa. Näkyy vuoriston reunustamia tasankoja, kohdataan niiden poikki verkkaan virtaavia jokia, hiekka-aavikon karuutta ja metsän vehreyttä. Eläväistä ja vahvaa jälkeä.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert ”Hybrid Soul” (Humu Records, 2017)

http://www.riffi.fi/artikkelit/levyarviot/jarkka-rissanen-sons-desert-hybrid-soul

Lauri Paloposki

Zicazic (in French)

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Sexagénaire toujours aussi fringant, Jarkka Rissanen est un des maitres de la guitare slide en Scandinavie qui a accompagné à la scène et en studio les plus grands artiste de sa Finlande natale et après un enregistrement réalisé en 2016 avec son nouveau groupe, Sons Of The Desert, le revoilà cette année avec un véritable album de dix titres, son cinquième en solo, dans lequel il propose exclusivement des compositions qui évoluent entre rhythm’n’blues, rock progressif et folk ethnique. Accompagné de Markus Vaïsänen à la guitare, Tatu Back à la basse et Esa Kärki à la batterie, Jarkka Rissanen n’hésite pas à poser de temps à autres la guitare pour attraper un Fender Rhodes ou un harmonium et c’est en parfaite harmonie qu’il fait le travail nécessaire pur nous maintenir en haleine tout au long d’un album instrumental qui ne souffre d’aucune longueur, bien au contraire. Quelques liaisons un peu théâtrales, un sens particulièrement bien pensé du break et de la transition, c’est en y mettant non seulement l’art mais aussi la manière que les Finlandais tracent un chemin qu’ils n’ont plus qu’à recouvrir de leur musique que l’on pourrait taxer de blues décomplexé ou encore expérimental, des compositions qui dépassent sans aucune arrière-pensée les douze mesures pour s’offrir des détails méticuleusement choisis et tirer vers le haut des pièces originales comme « Miss Gumbo », « Safari Beat », « Big Water », « Detroit Blues » ou encore « The Stone ». Difficile de résister à ces riffs de guitare dessinés au fusain, à ces esquisses de phrases musicales qui nous invitent à imaginer une suite … Et le mieux, c’est que plus on y retourne, plus on en découvre à chaque nouvelle écoute. Un album à recommander aux mélomanes avertis mais aussi à ceux qui souhaitent le devenir un jour !

http://www.zicazic.com/zicazine/index.php?option=content&task=view&id=14044

Ecrit par Fred Delforge

The Wilhelmsens (Norway)

JOVERBEVISENDE BLÅ RUSTØRKENSAFARI

https://thewilhelmsens.com/overbevisende-bla-orkensafari/

Google translate (In Finnish)

Ruosteensininen aavikkosafari

Jos Suomessa löytyy aavikkoa, matkaan sinne. Siellä kitaroilla on oma sielua puhutteleva kielensä. Kieli, joka kukoistaa äärettömässä tilassaan yhdessä ehkäpä yhden Skandinavian hienoimman rytmiryhmän kanssa – ja tämä rytmiryhmä kuulostaa isolta, vaikka se pitää sisällään vain kaksi miestä. Kaksi miestä, jotka kannattelevat maestro Jarkka Rissasta ja hänen ihastuttavaa naapuria, Markus Väisästä.

Yhtyeen musiikkia voisi kuvalla yhdistelmäksi, jossa kaahataan polkupyörällä jyrkkää pölyistä alamäkeä ja toisaalta istutaan nautiskelemassa kiireettömästi hyvässä asennossa viski kädessä ja hyvä sikari toisessa. Välillä pinnalla on vain toinen näistä tunteista, mutta useammin kuin monta kertaa, nämä kaksi kuvausta sekoittuvat täydellisesti yhteen tarjoten sellaisen musiikillisen nirvanan, että allekirjoittaneen on sitä mahdoton vastustaa, saati koittaa kuvailla. Täytyy myöntää, että en ennättänyt edes epäillä albumia, sillä se tempaisi minut mukaansa jo kun vasta raotin vähän porttia. Pidän siitä niin paljon, että edes koeta löytää kritisoitavaa. Yritän parhaani mukaan kertoa albumista, mutta ennen kuin jatkat lukemista, kehotan laittamaan Hybrid Soulin soimaan ja antautumaan sen vietäväksi.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert on suomalainen kvartetti, joka koostuu kerrassaan loistavista muusikoista. Lyhyesti: Jarkka Rissanen ja Markus Väisänen kitaroissa, Tatu Back bassossa ja Esa Kärki Rummuissa. Kolmella kappaleella (2, 4 ja 9) kuullaan myös Marko Salmelaa perkussioissa. Yhdessä he luovat yhtyeen taianomaisen kemian. Taikuus alkaa albumin ensimmäisestä henkäyksestä ja kestää aivan viimeiseen huokaukseen saakka. Yksinkertaista, eikö? Albumi koostuu instrumentaalikappaleista, jotka ovat Rissasen omia ja universaalisti puhuttelevia. Jos mies olisi laulanut suomeksi, olisin epäilemättä käynyt suomenkielen peruskurssin, mutta onneksi levyllä laulajana toimivat ”vain” kitarat. Tätä kieltä ymmärrän. Se on kieltä, jota on mahdoton väärinymmärtää ja jolle vain täytyy avata itsensä.

Viime päivinä olen useasti löytänyt itseni Sons of the Dersertin siipien suojista, tai oikeastaan siiviltä, ja olemme matkanneet monissa musiikillisissa maisemissa, jotka ryhmä on piirtänyt selkeiksi ja sulaviksi. Olemme kulkeneet läpi lukuisten musiikkigenrejen kuten jazzin, bluesin, rockin ja muiden perinteisten tyylien. Tämän mahdollistaa yhtyeen omaperäinen ilmaisu, jos kohta ei voi sanoa etteikö olisi kuullut näitä elementtejä aiemmin. Albumia kuunnellessani saatan muutaman sekunnin tuntea The Shadows fiiliksiä ihollani ja pian tuntuu kun olisi astunut baariin esimerkiksi John Scotfieldin tai jonkun samaa kaliiberia olevan tyypin kanssa. Oikeastaan on varsin turha koettaa löytää vertailukohtia, sillä tämä albumi on seitsemän ruokalajin ateria.

Albumin ensimmäinen kappale ‘Hipston’ saa ajantajun lähes katoamaan ja välittömästi ymmärtää, että käsillä on laadukkaasti tuotettu albumi. Kitarasoundit tekevät vaikutuksen ja niitä maustetaan jollain jonka täytyy olla sähköharmoni. Alkuun kuulijaa houkutellaan hitaasti musiikillisten yksityiskohtien kaikkeuteen, pienin tyylikkäin melodioin, joissa tietty melankolisuus sekoittuu hyvän olon tunteeseen. Tuntuu kotoisalta olla tämän musiikin ympäröimänä. Aivan kuin se silittelisi ihoa vain murtautuakseen ennen pitkään läpi, suoraan sisimpään. Seuraava kappale on ”Miss Gumbo”, vähän edellistä nopeampi. Kappale vaikuttaa alkuun huolettomalta, kunnes yhtäkkiä kaikki aukeaa kitarasoundiin, joka vie kuulijan melankolisen melodraaman keskelle. Niin kaunista ja niin tiukkaa, että suu repeää laajaan virneeseen, virneeseen, joka muuttuu kokoajan eläimellisemmäksi.

”The Fly” miettii hetken, ennen kuin tutut ilmaisuvoimaiset kitarat alkavat laulaa. Jostain syystä näen mielessäni Tom Waitsin pukeutuneena helvetin kärpäseksi ja pelkästään se saa rakastamaan tätä kappaletta. Seuraavana vuoron saavarmoin askelin etenevä ”Safari Beat”, joka vie meidät suomalaiseen maalaismaisemaan ikiaikaisen bluesin ja vanhojen unohdettujen rock vibojen kautta. Bassolinjat ovat täydellisessä balanssissa herkkien rumpujen kanssa ja tästä muodostuu tila, jossa kitaroilla on väkisin hauskaa. ”Safari Beatillä” Jarkka on omassa elementissään, hänen tarjoillessaan kuulijalle pieniä ihastuttavia piruetteja ja älykkäitä melodioita. Coolimpi kuin tämä ei olisi enää tästä maailmasta. Hallelujaa!

Seuraavaksi taas viileää soitantaa. Tällä kertaa rullataan ehkäpä jonnekin 70-luvun fuusiojazzin kitaramaailmaan. ”Slow” on hauras ja erittäin kaunis, mutta samaan aikaan tarpeeksi itsevarma murtautumaan kuulijan sydämeen. Soolot ovat niin sydäntä särkeviä, että ne melkein itkevät. Herran jumala miten kaunista. “Big Water” vie hitaaseen bluesiin, johon on helppo hukuttautua. Ehkä purjehdin jollain Suomen lukuisista järvistä tai suljen vain silmäni löytääkseni sieluni suuren vesistön. Suurimmaksi osaksi läsnä on hiljaisuus, mutta välillä havahtuu pienien tai vähän isompien kivien läiskähdyksiin. Kappaleessa on tilaa improvisoinnille, ja se etenee kuin pienet aallot järven yli.

"Uptown Rock" on ehkä hieman kevyempi ja vähän ”Miss Gumbon” kaltainen ainakin jos puhutaan poljennosta. Leikkisiä pieniä melodioita, jotka tanssivat keskenään jatkuvasti muuttuvissa asuissaan. Käsittääkseni soundissa käytetään monia mielenkiitoisia pedaaleja ja efektejä. Seuraavaksi ”Detroit Blues” iskee oikealla hetkellä suhteessa edellisiin kappaleisiin. Groove on niin paksua, että hiukset kampautuvat taakse itsestään. On kuin Jarkka yrittäisi herättää John Lee Hookerin vanhan moottorikaupungin kaduille ja nykyisyyteen. Ehkäpä kappale on levyn kohokohta, vaikka sellaista on vaikea nostaa esiin näin monipuoliselta levyltä..

Loppusuoralla ”The Stone” ottaa ohjat ja rauhoittaa tunnelmaa. Kappaleessa on kaipuuta ja ehkäpä jotain paluumatkoille tyypillistä nostalgian tunnetta. Ehkäpä ”The Stone” on kivi sydämessä, joka lopulta saa laulaa bluesinsa? Joka tapauksessa kappale on uskomattoman kaunis. Kitarat hääriivät taustalla tasaisesti ja kaikki pienet yksityiskohdat nostavat jatkuvasti mielenkiintoa. Hybrid Soul päättyy eleganttiin ”Beaty Boxiin”. Tämä on musiikkia, joka tunkeutuu syvälle minuun ja paljastaa minusta enemmän kuin tahtoisin paljastaa. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Tämä vain on täyttä laatua.

Hybrit Soul – kovalla soitettavaksi.

Ole Morten Wilhelmsen

Desibeli.net 4/5 (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Nykyään tulee törmättyä enää harvakseltaan musiikkiin, josta ei useammankaan kuuntelukerran jälkeen osaa oikein sanoa, että mitä tyylilajia ja ideastoa se edustaa. Viime vuonna levyllisen blues- ja gospeltulkintoja levyttänyt Rissanen tarjoaa kuulijoille nyt nipun omia kappaleitaan. Rissanen on saanut taakseen uuden trion, ja Sons of the Desert verevän soiton avulla on syntynyt kiekollinen – niin, mitä?

Hybrid Soul -albumin sielua on vaikea purkaa sanoiksi, mutta rakennelman peruskivi on eittämättä blues rockin vankasta kalliosta lohkottu. Rissanen ymmärtää selvästi bluesin suurten kitaristien perinnön päälle, mutta kypsään 60-vuoden ikään myöhemmin tänä vuonna yltävä herrasmies ei kopioi toisten tyyliä tai tekemisiä, vaan on luonut aivan omanlaisensa sekoituksen. Hybrid Soulin sielunsäikeissä helisevät popin perintö, progen kurvikkuus, soulin kaipuu ja 60-luvun r’n’b – joka oli siis jotain aivan muuta, kuin se listakura jota näinä päivinä myydään r’n’b -nimikkeen alla.

Instrumentaalikappaleet virtaavat orgaanisena kokonaisuutena, kuin mystinen rekkakaravaani jossain kesyttömän lännen öisillä preerioilla. Sanattomuus antaa biiseille elokuvamaisia ulottuvuuksia, jolloin Safari Beat voi sykkiä vuorollaan sateen värittämän savannin yllä, tai vaikka iltaruskossa kylpevän pilvenpiirtäjäkaupungin taustana. Vapaus ja rajattomuus ovatkin Rissasen vahvuuksia, ja vaikka bändinä toimii ”vain” trio, saa nelikko luotua hämmentävän määrän variaatioita aiheistaan.

http://www.desibeli.net/arvostelu/7117

Mika Roth

Aamulehti 4/5 (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Jarkka Rissanen ja Sons of the Desert -yhtye ovat matkalla ei-mihinkään. Hybrid Soulin bluesista lähtevä poljento sivuaa progea ja jopa piirpaukemaista lähestymistä etnoon. Kokeneiden soittajien erikoisen tarkassa jammailussa on outoa voimaa. Vaikka Hybrid Soulista ei todellakaan saa kiinni, se hiipii salakavalasti liki ja puristaa syvältä sielusta.

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/satellite-storiesin-uudelta-albumilta-kuulee-halun-paasta-kauas-ja-kasvaa-suureksi-200160178/

Markku Makkonen

Savon Sanomat 4/5 23.5.2017 (in Finnish)

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Arvio: 4/5 tähteä.

Jarkka Rissanen on pitkän linjan kitaristi. Hän aloitteli uraansa 1970-luvulla Petri & Pettersson Brassin riveissä sekä progeyhtye Finnforestissa. Sittemmin mies on totuttu näkemään muun muassa Eero Raittisen ja Pepe Ahlqvistin taustalla. Sooloura nytkähti käyntiin vuonna 2005 Tonal Snacks -albumin myötä.

Tuore instrumentaalilevy Hybrid Soul on nimensä mukaisesti oivallinen yhdistelmä erilaisia musiikkityylejä. Rissasen soitossa on reilu annos roots-musiikin sielukkuutta, mutta levyn sävellyksissä hän poikkeaa rohkeasti jazzin, loungen, monenkirjavan maailmanmusiikin ja jopa progen puolelle.

Rumpali Esa Kärjen, basisti Tatu Backin ja kitaristi Markus Väisäsen muodostama Sons of Desert soittaa miellyttävän taloudellisesti jättäen tilaa maestron kitaroinnille, joka on läpi levyn mielikuvituksellista.

Rissasen soiton pohja on tälläkin levyllä bluesissa, mutta hän osaa kuorruttaa sitä monilla mausteilla. Albumin päättävä Beauty Box tuo mieleen edesmenneen Grateful Dead -nokkamies Jerry Garcian persoonallisen tyylittelyn.

http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/levyt/Jarkka-Rissanen-Sons-of-Desert-Hybrid-Soul/990021

Mikko Siltanen

Rootstime

Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

In Dutch

Helemaal “out of the blue”, dropte de postbode een paar weken geleden deze CD op onze deurmat en de wenkbrauwen gingen hier flink de hoogte in: “Humu Records”? Nooit van gehoord. Jarkka Rissanen? Dito…en dus moesten we de digitale snelweg op, om daar te kunnen uitvissen dat deze zestigjarige Finse gitarist al een decennium of drie in de muziek actief is en in Finland een meer dan middelmatige status van bekendheid geniet.

Het is duidelijk dat de man én zijn Desert Soms -dat zijn medegitarist Markus Vaisanen en ritmesectie Esa Kärki (drums) en Tatu Back (bas) en heel af en toe Marko Salmela (percussie)- met de release van deze “Hybrid Soul” een poging willen ondernemen om wat bekendheid te verwerven in de rest van Europa, getuige ondermeer het uitsturen van promo-cd’s naar magazines als het onze.

De plaat bevat een kleine drie kwartier loser instrumentale, door gitaren aangedreven, zelfgeschreven muziekjes, tien in totaal, die uit tal van muzikale vaatjes tappen, maar steevast een flinke knipoog inhouden naar enkele van de grote voorbeelden uit de Angelsaksische gitaarwereld. Aan het hoofd van dat pelotonnetje voorbeelden, zien we zeker Jeff Beck rijden: ook hij doorzwom vele wateren, maar bleef altijd een herkenbare toon en aanpak houden, of hij nu de regelrechte rocktoer op ging, dan wel in de pop dreigde terecht te komen of gewoon opereerde in zijn meest vertrouwde idioom, de blues.

Dat lijkt me ook het geval te zijn met Rissanen, waarvan ik vooraf kan poneren dat hij een hele goeie gitarist is: hij is technisch duidelijk sterk onderlegd en hij is daarbij ook een goeie muzikant, waarmee ik bedoel dat hij de gitaar kan laten spreken en de techniek kan aanpassen in functie van de sfeer, die door dit of geen nummer vereist wordt.

Over de begeleiders kan ik kort zijn: degelijk, sober, nooit opdringerig en duidelijk “ten dienste van de chef”. De verschillende songs geven ook aan dat de componist Rissanen niet al te beperkt is in zijn ambities: hij verkent verschillende van de richtingen en uithoeken van de gitaar en neemt je mee in de richting van de ska en de reggae in het vals-lome openende”Hipston” -herken ik in die titel iets dat naar “Kingston” verwijst?-, New Orleans komt vervolgens aan de beurt met het vettige, zompige “Miss Gumbo”, en dan is het tijd voor wat psychedelica en prog rock met “The Fly” en” Safari Beat”.

Veel toepasselijker dan “Slow” kon een licht jazzy nummer niet getiteld zijn, al doet “Big Water”, met zijn “Twin Peaks-meets-Morricone”-aanpak zijn best om nóg trager te klinken. In “Uptown Rock” klinkt de gitaar inderdaad heel uptown funky en de absolute treffer van de plaat, “Detroit Blues”, houdt volle vier minuten lang elk greintje van de aandacht vast, vanwege de werkelijk spannende, aan jazzrock verwante opbouw, waarin toch ook een spatje funk verborgen zit.

De plaatsing van “The Stone” vlak daarna is een beetje een tegenvaller: het minste nummer van de plaat vlak na het sterkste zetten….misschien is het niet zo’n goed idee, al wordt dat euvel goeddeels verholpen door afsluiter “Beauty Box”, dat alweer flink wat jazzy accenten onder de leden heeft. Al met al een leuke, gevarieerde plaat voor gitaarliefhebbers en zeker een aangename kennismaking met het studiowerk van deze Finnen. Ik vraag me wel af hoe dit live overkomt. Kunnen we dat misschien eens uitproberen?

Google "translation" (in English)

All the way out of the blue, the postman dropped this CD a few weeks ago on our door mat and the eyebrows went high in this way: "Humu Records"? Never heard of it. Jarkka Rissanen? Dito ... and so we had to use the digital highway to assure that this sixty-year-old Finnish guitar player has been active in the music for a decade or three and has a more than mediocre status in Finland.

It is clear that the man and his Desert Soms-his co-guitarist Markus Vaisanen and the rhythm section Esa Kärki (drums) and Tatu Back (bass) and every now and then Marko Salmela (percussion) - with the release of this Hybrid Soul Trying to gain some familiarity in the rest of Europe, witnessing, among other things, sending promo CDs to magazines like ours.

The record contains a small three-quarter loser instrumental, guitar-driven, self-written music, ten in total, plunging out of numerous musical dishes, but keeping a close eye on some of the great examples from the Anglo-Saxon guitar world. At the head of those peloton examples, we certainly see Jeff Beck driving: he swam through many waters, but always kept a recognizable tone and approach, whether he was going to go on the rainy rock tour or threatening to pop Just operating in his most trusted idiom, the blues.

That seems to me to be the case with Rissanen, whom I can imagine in advance that he is a very good guitarist: he is technically well-educated and he is also a good musician, meaning that he can speak the guitar and The technique can be customized according to the atmosphere required by this or no number.

I can be short about the supervisors: true, sober, never pushy and clear "at the service of the boss". The different songs also indicate that the composer Rissanen is not too limited in his ambitions: he explores several of the guitar's directions and directions and takes you towards the ska and reggae in the false lion opening " Hipston "- do I mention something that refers to" Kingston "in that title? - New Orleans then comes with the greasy, silly" Miss Gumbo ", and then it's time for some psychedelics and prog rock with" The Fly "A" Safari Beat ".

Much more appropriate than "Slow", a light jazzy song could not be titled, although doing "Big Water", with its Twin Peaks-Meet-Morricone approach, it's best to sound even slower. In "Uptown Rock", the guitar really sounds very uptown funky and the absolute hit of the album, "Detroit Blues", captures full attention every four minutes, because of the really exciting jazzrock-related structure, in which A splash of funk is hidden.

The placement of "The Stone" shortly thereafter is a bit of a disappointment: the slightest number of the plate right after the strongest .... Maybe it's not a good idea, even though that euvel is remedied by closing the "Beauty Box" , Which has a lot of jazzy accents among the members. All in all, a nice, varied album for guitar enthusiasts and certainly a pleasant introduction to the studios of these Finns. I wonder how this comes true. Can we try it out?

http://www.rootstime.be/ Dani Heyvaert

Blues Magazine (Holland) (In Dutch) 18.5.2017

Recensie: Jarkka Rissanen & The Sons Of The Desert – Hybrid Soul
Format: CD / Label: Humu Records
Releasedatum: 26 mei 2017

Met instrumentale cd’s weet je het nooit wat gaat het brengen, is het een egotripper die zijn totale kunnen weergeeft, of is het een samenspel tussen de individuele muzikanten. Jarkka Rissanen kiest hier voor het laatste. De 60-jarig Finse gitarist loopt al heel wat jaren mee in het blues-roots circuit. Met zijn Tonal Box Trio toerde hij de wereld rond. Het bijzonder aan dit trio is dat de bastonen worden verzorgt door een bass tuba. Op deze cd wordt Jarkka Rissanen vergezeld door The Sons Of The Desert: Markus Väisänen (guitar), Tatu Back (bass guitar), Esa Kärki (drums) en Marko Salmela (conga’s, percussie).

Het is laidback muziek voor op de achtergrond, lekkere muziek als je thuis aan het klussen of koken bent. Niet een cd waarvan je op het puntje van je stoel gaat zitten. Dat is vaak met instrumentale cd’s, er zijn er maar weinig die van begint tot het eind weten te boeien. De enige de mij zo te binnen schiet is ‘Surfing With The Aliens’ van Joe Sartriani.

Jarkka Rissanen en The Sons Of The Desert brengen hier een tiental nummers in dezelfde trant, laidback nummers die je zo tegen elkaar kunt inwisselen. Het vierde nummer Safari Beat brengt een ander geluid. Gedreven door een lekker basloopje en aangevuld met conga’s, blijft het gitaarspel toch in de trend van de gehele cd. Detroit Blues is de eerste single (volgens Youtube). Het is wel een van de betere, lees stevigere nummers van deze cd.

Het is niet een cd waarvoor je het publiek op de banken krijgt. De cd hoes is een mooi staaltje art-werk. Een album voor de echte liefhebbers.

https://www.bluesmagazine.nl/recensie-jarkka-rissanen-the-sons-of-the-desert-hybrid-soul/

Jos Verhagen

Rajatapauksia (In Finnish) 13.5.2017

Jarkka Rissanen & Sons of The Desert - Hybrid Soul

Alussa oli rytmi. Alkukantainen rytmi. Kalikka ja ontto puunrunko, shamaani ja noitarumpu. Sitten meni muutama kymmenentuhatta vuotta, rytmi kiersi maailmaa. Löysi tiensä Pohjois-Savoon. Nyt Pohjois-Savosta on tullut Suomen Louisiana, Kuopiosta ja sen lähiympäristöstä Suomen New Orleans. Lähinnä Pekka Pirttikankaan ansiosta. Mutta Suomen Louisianasta ponnistaa myös Jarkka Rissanen & Sons of the Desert.

Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvan nimi oli The sons of the desert. Se oli suomennettu nerokkaasti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä. Väärnin pappilan isännällä, Jarkka Rissasella, ei liene mitään tekemistä Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa. Rytmin kanssa on. Paljon. Sons of the Desert on silti hauska nimi bändille.

Rissanen on tuottelias. Hänen CV:nsä vetää hiljaiseksi. Nyt ilmestyvä levy, Humu Recordsin julkaisema Hybrid soul, on jo toinen tänä vuonna ilmestynyt albumi, jossa hänellä on rooli. Edellinen oli Detour 33:n debyytti-cd Tamed by fear. Humun julkaisema sekin, sekin instrumentaalimusiikkia. Detour 33:n Markus Väisänen soittaa Sons of the Desertissä, joten yhteys orkestereiden välillä on ilmeinen.

Siinä missä Tamed by fear on elokuvallista, maalailevaa musiikkia, vaihtelevat Hybrid soulin tunnelmat New Orleansin ja Jamaikan tanssirytmeistä hypnoottiseen huumemusaan, hämyiseen progeiluun. Instrumentaalimusiikkia parhaimmillaan molemmat. Luovat kuulijan päähän mielikuvia ja maisemia.

Hybrid soul käynnistyy reggaesti kappaleella Hipston. Reggaen ja New Orleansin rytmien takia pidän Hybrid soulia veljeslevynä Jussi Raulamon Jo’ Buddy meets Funky Kingston -albumin kanssa. Mikähän lie Hipstonilla soiva viehättävä urkusoitin? Sähköharmooni? Electric harmonium lukee kansiteksteissä.

New Orleansin rytmejä löytyy heti seuraavasta kappaleesta, Miss Gumbosta. New Orleans -fiilistä ryyditetään ankaralla kitaroinnilla. Musiikki on rujoa ja kaunista. Monipuolisen albumin seuraava kappale, The Fly, on kieroutunutta loungea, zappamaista ufoilua. Safari beat hämyisen kitaroinnin ja hypnoottisen bassottelun ansiosta kuin Grateful Dead matkalla Afrikkaan. Huumehöyryissä. Basisti Tatu Backin melodisen leijuva soitto on oleellinen osa levyn äänimaailmaa. Hänessä ja rumpali Esa Kärjessä on groove.

Minimalistisen hypnoottisen The slown puolenvälin kitarasoolo on sietämättömän kaunis. Hitaalla Big waterilla tunnelmoiva kitarointi liitää piirpaukemaisiin sfääreihin. Melkein tulee tippa linssiin. Uptown rockin loungen ja groovaavan rock’n’rollin yhdistely tuo mieleen Hypnomenin.

Detroit blues on tietenkin bluesia. Funkia bluesia. Tanssitaidottomankin on mahdotonta pysyä aloillaan tätä hieman pelottavaa kappaletta kuunnellessaan. Tilanne rauhoittuu The stonen hissutteluprogella. Tanssittavaa sekin on, eri tavalla vain. The stonessa on trip-hop -fiilistä. Beauty box päättää levyn surumielisen humoristisesti. Alun riehakkuus vaihtuu melankoliseen sooloiluun, iloon palaten.

Hieno levy. Ammattimiehiä. Tämä maa on täynnä mahtavia muusikoita. Toverini välillä ihmettelevät, että miksi aina vain kehun levyjä. Vastaus on yksinkertainen: En halua kuluttaa aikaani huonoista levyistä kirjoittamiseen. Elämä on lyhyt. Se kannattaa käyttää diggailuun, ei inhoamiseen. Hybrid soulia on helppo diggailla. Ja onneksi Humu Records on tällä kertaa panostanut myös kansien ulkoasuun. Avattavat pahvikannet kansiteksteineen antavat cd-julkaisulle selkeää lisäarvoa.

Pohjois-Savo. Pirttikankaan projektit. Humu Recordsin nyt jo aika laaja katalogi. Varpaisjärvi-Lapinlahti-Kuopio -akseli jyrää. Savo alkaa olla kotimaisen afroamerikkalaisen ja rootspohjaisen musiikin metropoli. Tae voephan tuo alakaa olla olemattannii.

Rajatapauksia

Rootsville (In Dutch)

Jarkka Rissanen & Sons of The Desert
Hybrid Soul

Wanneer je de namen leest van Jarkka Rissanen en zijn woestijnzonen stel je normaliter vast dat we hier in Finland zitten. Bevestiging daarvan heeft toch enig surfen op het 'www' nodig gehad en dit is niet de eerste keer bij artiesten uit het hoge noorden. Waarom? het zal me een raaadsel blijven want we mogen toch met zekerheid stellen dat er meer dan voeldoende talent aanwezig is in het land van de 1000 meren.

Jari 'Jarkka' Rissanen mag je bestempelen als een veelzijdig rock en blues muzikant die wat graag pop en fusion elementen toevoegd aan zijn muziek. Samen met de 'Sons of The Desert' brengt hij op 26 mei 2017 uit. Hoe de muziek beschrijven? Op deze 'Hybrid Soul' staan 10 nieuwe originals die hij ofwel zelf of in samenwerking met de band heeft geschreven.

Tien instrumentale nummers die zich laten omschrijven als jazzrock waarbij soms een zijsprong wordt genomen naar de exotische vorm van fusionmuziek zoals bij het van reggea doordrongen 'Hipston', een muzikale fusion reis richting Kingston? Van daaruit gaat het met 'Miss Gumbo' duidelijk richting NOLA.

Met 'The Fly' steken 'Jarkka Rissanen & Sons of The Desert' duidelijk het psychedelisch aspect in hun muziek. Alhoewel alle nummers instrumentaal zijn zullen ze de beluisteraar ervan nooit gaan vervelen want ieder nummer brengt duidelijk een andere visie aan waarbij de diverse toonaarden een harmonisch en melodisch geheel komen te vormen.

Met 'Detroit Blues' gaan we duidelijk de toer op van expressieve Jazzfunk, dit nummer werd geselcteerd om als single uit te worden gebracht. Een meer dan aangename kennismaking met 'Jarkka Rissanen & Sons of The Desert' en hun 'Hybrid Soul'.

Rootsville

@Rootsville





Humu Records

© humurecords, 2019
Kontakti

  • Humu Records / Jaakko Ryynänen
    Asemakatu 6b1
    70100 Kuopio
  • humurecords@gmail.com
Seuraa

Youtube SoundCloud