HUMU RECORDS
Vihreät kasvot

Soundi 18.12.2020 - 4/5



Soundi
Virpi Suomi

Desibeli.net - 11.12.2020

Paha-Viitanen: Vihreät kasvot

Paha-Viitanen on psykoottista rockia soittava trio, jonka taustalta löytyy rock-ympyröistä tuttuja miehiä. Vokalisti-kitaristi Mika Sollas ja rumpali Janne Heikkinen jakavat historiaa ainakin Festermen ja Chop Suey -orkestereista, minkä lisäksi Sollas on tietysti osa loistavaa The Country Dark -ryhmää. Soolokitaran varressa vaikuttaa ja vakuuttaa puolestaan itsensä Faarao Pirttikangas, joten kolmikannan kulmat ovat timmissä terässä.

Entäs sitten itse musiikki? Joulun alla moni paketti on päältä kaunis, mutta näiden kääreiden takaa löytyy silkkaa dynamiittia. Psykoottinen rollaus on korkeaoktaanista ja suomalaisen outorockin raskaat viitat makaavat psychobillyn päällä, kuin sateeton myrskypilvi pölyisen kyläpahasen yllä. Tuimalta näyttää, mutta helpotusta ei ole tulossa – ja se painostavuus onkin koko homman juoni.

Vain kaksi biisiä puristuu juuri ja juuri kahden ja puolen minuutin tuolle puolen, soundien ollessa kauniisti sanottuna primitiivisiä. Rankkuus ja rosoisuus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että soitto olisi suttuista tai sovitukset mitenkään lepsuja. Raivokkuuskin on taitolaji, jonka avulla Vihreät kasvot saadaan hohtamaan ja Palava nainen jää kummittelemaan mielen sopukoihin.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 5.12.2020

Paha-Viitanen – Vihreät kasvot

Se tunne, kun itsellesi tuntematonta bändiä ensimmäistä kertaa kuunnellessasi hymy leviää korviin asti. Pää alkaa heilua musiikin tahtiin, nyrkki iskee ilmaan. Sitä ei voita mikään. Se tunne tuli taas, tällä kertaa Paha-Viitasen Vihreät kasvot -kasettia kuunnellessani.

Tai kasettia ja kasettia. Myönnän, että poltin Vihreät kasvot cd-rompulle ja kuuntelin sen ensimmäistä kertaa autossa. Nykyautoissa ei kasettisoitinta ole, kohta ei edes cd-soitinta. Hirvittää ajatellakin, että eräänä päivänä en ehkä enää voi autossani levyjä kuunnella. Valtavan levykokoelman omistavana en millään haluaisi ottaa suoratoistopalveluja käyttööni.

Mutta asiaan. Kun näin uutisen Mika Sollaksen ja Faarao Pirttikankaan yhteislevystä, tuuletin. Tätä olen odottanut! Paha-Viitanen on superbändi, Varpaisjärven suuret pojat vihdoinkin yhdessä! En tiennyt mitä tuleman pitää, mutta tiesin, että ainakaan ei huonoa. Oikeassa olin. Sollas, Pirttikangas ja rumpali Janne Heikkinen keittävät niin helvetillisen mökämusiikkisopan, että pää räjähtää. Se soppa on ankara, hauska, vauhdikas, hurmoksellinen, jopa hieman pelottava.

Paha-Viitasessa soi MC5 ja Stooges, siinä soi The Velvet Underground, Radiopuhelimet ja Bad Vugum -indie sekä savolainen hulluus. Tietenkin The Cramps ja The Country Dark. Bändin musiikillinen johtohahmo on Sollas, sen verran ankarasti tästä The Country Dark ja Chop Suey läpi paistaa, ja Sollas on tehnyt melkein kaikki biisit yksin. Se, että Pirttikangas osoittaa taitonsa huikeana mökämusakitaristina, ei tietenkään yllätä. Hänhän soittaa ihan mitä vain. Jatsit ja bluussit ja virret, miksei sitten myös rankimman rock’n’roll-räminän, jopa rautalangan. Esimerkiksi nimibiisin kitaratyylittely hellii korvia.

Vihreät kasvot ei ole pituudella pilattu, joten tähän voi tutustua, vaikkei se ihan ominta genreä olisikaan. Paha-Viitanen on kuitenkin marginaalimusiikkia ja sellaisena se tulee aina pysymään. Yhden käden sormilla pystyn luettelemaan ne ystäväni ja toverini, jotka tästä tykkäävät. Tai jotka tätä edes sietävät. Paha-Viitanen ei ole musiikkia kaikille, se ei koskaan tule soimaan Radio Suomen päiväohjelmissa, ei minkään kaupallisen radion taajuuksilla.

Jos etsit täydellisillä soundeilla esitettyä herkkää ja rauhoittavaa pitsinnypäläysmusiikkia tai kuuntelet mieluiten valaan ääntelyä, pysy Paha-Viitasesta kaukana. Tulee paha mieli muuten. Vaan jos etsit raainta mahdollista rock’n’rollia, sen hulluutta, huumoria ja pelottavuutta, hanki käsiisi Vihreät kasvot -kasetti.

Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta

Mika Kähkönen

LUXARDO

Nordische Musik 4/6 - 3.6.2019 (GER)

Luxardo (Humu Records 2019)

Instrumentale Rockmusik ohne kopflastige Verkrampfung oder langweilige Verspulungen – doch, das gibt es! Das neue finnische Trio Bizzarro macht sich an diese Aufgabe und legt mit »LUXARDO« ihr Debut vor. Und das macht wirklich Spaß!

Sie schreiben interessante Stücke mit mal mehr, mal weniger Melodien, verpacken diese in spannende Arrangements und klauen sich in der gesamten Musikgeschichte hier ein Riff, dort eine Linie: Viel Spaß beim Raten! Aber das passt schon, schließlich machen sie doch was eigenes draus: Markus Väisänen ist Gitarrist und Kopf der Band, er ist sonst in Bands wie Taipale, Detour 33 und bei Jarkka Rissanen aktiv, letzterer ist der bekannteste der erwähnten Musiker. Am Bass steht Teemu Aho (The Offsets), Drummer Jaakko Pöyhönen trommelt sonst bei Ina Forsman. Dazu hilft mit Niko Votkin ein von Ismo Alanko bekannter Elektro- und Percussionmeister aus. Bizzarro lassen sich nicht hetzen, die meisten Stücke mäandern lässig, aber konzentriert durch mittelschnelles Tempo. Was bei Bands in diesem Fahrwasser selten ist: Bizzarro laufen nie Gefahr, durch überlange Soli oder Leerlauf-Passagen sich oder den Zuhörer zu ermüden.

Nordische Music

Desibeli.net 4/5 - 1.6.2019 (FIN)

Bizzarro – Luxardo

Bizzarro on instrumentaalimusiikkia esittävä trio, jonka jokainen jäsen on tuttu myös muista yhteyksistä, kuten mm. kerrassaan pysäyttävää instrumentaalimusiikkia luovasta Detour 33-triosta ja asteen elokuvallisempaa instrumentaaliäänitaidetta luovasta Taipale-orkesterista. Kuinka ollakaan Bizzarro soittaa myös kitaravetoista instrumentaalimusiikkia, jonka tunnespektri ja valoisuus ovat tummempaan laitaan nojaavia.

Kolmikon debyyttialbumi on kuin kesäinen kävely rockin valtaisan puiston eksoottisemman laidan tuntumassa, siellä missä aluskasvillisuus on rehevämpää, värikkäämpää ja vivahteikkaampaa. Enimmäkseen kulku on hidasta ja pohdiskelevaa, vaikka revitelläkin toki osataan. Villejä Karibian soundeja taustoille viskova Darklands ja tuosta vielä asteen vinkeämmäksi karkaava Shoreline Gold maistuvat kirpsakoilta pikku välipaloilta, jotka monimuotoistavat albumia elintärkeällä tavalla.

Murevasti soiva Fogcutter viistää jo huiman läheltä erästäkin ikivihreää joululaulua, mutta kulkusten kilke vilahtaa vain hetkellisesti tutkaruudulla, kuin transponderit päältä kytkettyinä lentämään tottunut joulupukki. Capetown chillailee puolestaan jossain Morriconen, rauhoittavia napsineen surffin ja varhaisen Pink Floydin välillä, eli kyllä toimivat lääkkeet. For Emma I ja For Emma II -kaksikko osoittaa pehmeämmänkin soiton luonnistuvan, mutta omimmillaan kolmikko on Luxardon kaltaisten, astetta elokuvamaisempien numeroiden parissa.

Makoisa instrumentaalikiekko on kestoltaankin lähellä optimaalista, sillä kymmenen raidan ja noin puolen tunnin mitta jättää sopivasti nälkää tuleville julkaisuille.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 27.5.2019 (FIN)

Bizzarro – Luxardo

Olen kuunnellut kaikki Humu Recordsin julkaisemat äänilevyt. Kertaakaan en ole joutunut niitä haukkumaan. Bizzarron Luxardon ensimmäisen kerran kuunneltuani olin kuitenkin hämmentynyt. Vähän samaan tapaan kuin (proto)Torvisen kasetin suhteen. Luxardo ei ole easy listeningiä, vaikka se on roots-pohjaista instrumentaalimusiikkia. Roots-pohjaista, ainakin minun korviini, vaikka mukana on jos jonkinlaista modernia kolinaa ja kilkutusta. Puristisimmissa piireissä Luxardo herättänee närkästystä, jos maailma on entisellään. Ei kuitenkaan kannata luovuttaa, vaikka albumi ei ensikuuntelulla kolahtaisikaan. Itse tajusin viimeistään toisella kuuntelulla, että haukkua ei nytkään tarvitse.

Bizzarron kitaristi ja säveltäjä Markus Väisänen on väsännyt juurevaa ja elokuvallista musiikkia muun muassa yhtyeissä Detour 33 ja Jarkka Rissanen & Sons of the Desert. Nyt hän jatkaa Bizzarrossa samoilla linjoilla. Samoilla linjoilla, mutta eri tavalla. Näköjään Väisäseltä on ilmestynyt myös soololevyjä. Ne on hommattava. Bizzarrossa soittaa Väisäsen lisäksi rumpali Jaakko Pöyhönen ja basisti Teemu Aho. Muutaman biisin kilinöistä ja kolinoista vastaa Niko Votkin.

Heti Luxardon aloituskappale Walkabout panee kuulijan höristämään korviaan: nyt ei hienostella, nyt mennä raa’asti ja säröllä. Bizzarro vääntää rautalankaa helvetistä, modernia Fat Possumia, savolaisesti kieroutunutta jatsia ja bluesia. Rytmisesti, ja karun selkeytensä ansiosta, Luxardosta tulee mieleen Ville Lehtovaaran viimevuotinen loistava Regroovable-albumi. Sampleista ja syntikoista huolimatta soundimaailma on selkeä ja yksinkertainen.

Lyhyen aloitusbiisin jälkeen junakompilla etenevä taidekilkutuksella maustettu vielä lyhyempi Darklands toimii introna albumin ensimmäiselle varsinaiselle biisille, kaunismelodiselle ja jännittävälle Fogcutterille. Kahden lyhyen aloituskappaleen avulla kuulija on kuin viritetty katsomaan sielunsa silmin hämärää amerikkalaista kriitikkojen ylistämää indie-elokuvaa, jonka soundtrack Luxardo voisi olla. Fogcutterilla alkaa itse tarina.

Luxardolla on kauniita melodioita ja rajua kitarointia. Beatlemäisesti käynnistyvässä Witch of Hirtassa on hempeilyä ja aavemaisuutta, Capetownissa pelottavuutta surf- ja rautalankameiningillä, samoin Humble rumblessa. Shoreline coast sen sijaan on humoristinen, jopa vitsikäs kappale. For Emma I ja II sekä nimibiisi ovat nostalgisen hempeitä ja nättejä, eli Luxardo on rajuutensa vastapainoksi myös herkkä. Koska Bizzarrossa on paljon surf-elementtejä, niin väkisin se vertautuu hieman Laika & the Cosmonautsiin. Bizzarro on kuitenkin sitä vakavampi. Aikuisempi.

Vaikka Bizzarro soittaa lähtökohtaisesti juurevaa perinnekamaa, niin se on sen verran outoa ja taiteellista, että uponnee muslimipartaiselle kaupunkilaishipsterillekin. Jos Luxardo ilmestyisi lp:nä, niin kyllä se kädessä kelpaisi imeä lattea trendikahvilassa. Perinnemusiikkipohjasta huolimatta Luxardo ei ole muotoonsa jämähtänyttä hiilipaperikopiota mistään edustamastaan genrestä. Silti se ei ole niin urbaania, että kaltaiseni tasamaantallaajankaan tarvitsisi sitä kuunnellessa kärsiä. Luxardo on ja ei ole sound of the city. Se on taas kerran yksi esimerkki siitä, että maantiede on nykyaikana menettänyt merkityksensä musiikin tekemisessä.

Ennenkuin sain Luxardo-cd:n käteeni, kuuntelin albumin moneen kertaan suoratoistopalvelusta. Kelvottoman läppärini vielä kelvottomammista kaiuttimista. Albumi kuulosti hyvältä niinkin: hyvä musa on hyvää musaa, vaikka sen kuuntelisi vouvaavalta monomankalta. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa arvostelua ennen kuin pääsin kuuntelemaan oikeaa levyä oikeilla äänentoistovehkeillä. Kyllä tällainen tunnelmallinen, elokuvallinen fiilistelymusa kunnon kuunteluolosuhteissa kohoaa entistä suurempiin korkeuksiin.

Harmi, että levy-yhtiön kirstunvartija on taas säästänyt kansitaiteessa, ja cd on pakattu pelkkään pahvilärpäkkeeseen. Mutta en jaksa siitä narista, tuotantokuluissa on säästettävä. Humu Recrods ei tule koskaan saamaan yhdestäkään julkaisustaan kultalevyä, toivottavasti saa joskus edes omat takasin. Onneksi tällaista musiikkia julkaistaan, vaikka vain harrastustoimintana. Ulla Väisäsen tekemä kansikuva on kyllä hieno.

Firman markkinointiosasto on onnistunut saatekirjeessään, kuvatessaan Bizzarron musiikkia häijyn kauniiksi. Semmoista tämä on, häijyn kaunista. Pikkuisen ilkeää, pikkuisen rumaa. Silti hyvää, herkkää ja kaunista.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen





Humu Records

© humurecords, 2019
Kontakti

  • Humu Records / Jaakko Ryynänen
    Asemakatu 6b1
    70100 Kuopio
  • humurecords@gmail.com
Seuraa

Youtube SoundCloud