Ox-Fanzine, DE 10.6.2018 8/10

Klassischer Psychobilly, wie er von manchen Traditionalisten aufgeführt und bevorzugt wird, langweilt mich – genau wie die machohaften Hahnenkämpfe, die dazu oft vor der Bühne aufgeführt wurden/werden.

Es braucht die trashig-ironische Brechung, wie sie Beat-Man und die MONSTERS bis heute praktizieren, und natürlich zeigten die CRAMPS idealtypisch, wie man mit solchen Klischees spielt. THE COUNTRY DARK aus Kupio im finnischen Niemandsland haben genau aufgepasst, was Ivy und Lux einst vorexerzierten, scheinen Gefallen gefunden zu haben am Americana-Twang von THE GUN CLUB, haben die Coolness von THE FLAMING STARS, und aus all dem kondensieren sie auch auf ihrem vierten Album wieder düstere Mörder-Balladen, deren Texte nur auszugsweise im Minibooklet nachzulesen sind.

Sechs Mann stark stehen sie auf der Bühne, Tomi sorgt für die Akzente mit Saxophon, Orgel und Klavier, und Sänger Mika hat bisweilen ein Timbre wie einst Jim Morrison. Falls die „Fargo“-Macher für die nächste Staffel noch Musik für den Soundtrack suchen, ich hätte da eine Empfehlung ...

Joachim Hiller

The Counrty Dark - Cookie Trail

Über Rock, UK 4.5.2018

Christ, this is dark stuff indeed. It’s most definitely rockabilly, but has that Cramps vibe well and truly nailed, at least on opener ‘Death of Kay Kent’, but it twists it. Imagine The Cramps with Ian Curtis on vocals and you might come close: flat out and fucked up would be an understatement - and I love it!

Next up, ‘Bella In The Witch Elm, has a very different vibe, more traditional rockabilly with just a hint of the Shack Shakers. Third up, ‘Every Skull Has A Story’ is different again: still rooted in that 50s rockabilly vibe but the mutated vocal story takes it in a very different direction. ‘Slippery Slimy Slut’ again takes that sound and puts it into places it’s never been before.

Then we get to the best song title I’ve heard in ages: ‘Beauty Queen Sodomized’. This little beauty, just in title alone, reminds me of those early Russ Meyer flicks - and it would sit so well in the soundtrack to just about any of them. ‘Today I Killed My Best Friend’, meanwhile, reminds me so much of the Misfits - but with a steel guitar!!

Every song has its own warped personality, definitely sitting on the dark side – or, as they’re being called, “Rockabilly Noire”. Whatever you want to call it, it's a great noise and definitely a band I’d love to catch on the live front. Here’s hoping they get across to the UK from their native Finland.

Here I go, delving backwards again. This has really piqued my interest: let’s see where it takes me.

Nev Brookes

I-Bar, Australia 28.4.2018 4½/5

Holy North Pole! These Finns know sure how to host a hoedown. It must be all that midnight sun.

The fourth album by The Country Dark is like a downhill luge ride on amphetamines with a bellyful of rye whisky. Previous exposure to 2016’s “Hypnic Jerk” serves as a great primer but “Cookie Trail” kicks the weirdness up by a considerable notch. This is where the early Beasts of Bourbon butt heads with Jeffrey Lee Pierce.

"Cookie Trail" is Americana with a severe genetic flaw. The perpetrator is toothless, last seen hanging around a murder scene and left driving a stolen muscle car. The Country Dark wear hob-nailed cowboy boots and a 10-gallon hat. The hills they occupy do have eyes. The Country Dark carry an axe and they aren't afraid to use it on all nine of these tunes.

“Just Because You Killed Jesse James” is the closest they come to a country shuffle and it sounds like it’s on steroids. Mike Sollas’ vocal has Lux written all over it at the faltering breakdown. A perverse guitar line and another off the hook vocal performance pushes “Slippery Slimy Slut” off its trolley and into a padded cell.

Did you know The Country Dark put out a record called “Dead Man's Handjob”? “Cookie Trail” features a talking blues tune called “Beauty Queen Sodomized”. These people clearly need help with some of their obsessions.

The humour is blacker than a Norwegian metal band’s hearts on “Today I Killed My Best Friend” where a vaguely Eastern guitar twang struggles to overcome all that dark irony. Lyrics like “I woke up this morning with his dick in his mouth” don’t quite do the tune justice.

“Magic Empire” could be covered by Nick Cave if one day he choses to set aside the torch songs and suck in some of that healthy country air. Or stench.

The big bottom-end of “Death of Kay Keat” makes for a straight-forward murder rocker by comparison, and “Black Diamond Train” takes on a jaunty air with its piping organ following a pumping bass-line.

Bloody murder and sex to one side, guitarists Marko Lukkarinen and Henri Keinänen are quite adept at this rockabilly/shockabilly thing so there’s musical substance behind the ghoulish window dressing.

“Cookie Trail” is more fun than a rural New Zealand beauty contest where men are men and sheep are scared. Hyperbole aside, it's been on constant rotation at the I-94 Bar for a couple of weeks and it's not showing signs of wearing out its welcome soon.

You can hear audio samples at the band's label website. If you're up to the challenge of translation by Google, you'll ordering a copy from them is worth your while.

Soundi 20.4.2018 4/5

Desibeli.net 17.4.2018 4/5

Ihminen on halki aikain tutkinut ja pohtinut psyykeensä saloja. Mitä kaikenlaista mustaa ja niljakasta ryömiikään jokaisen alitajunnassa, ja pitäisikö moisten kurakkojen saloja edes nostaa enemmin esille? Kuopiolainen The Contry vastaa jälkimmäiseen kysymykseen: kyllä, ja roiskauttaa mutaiset vedet seinille mielipuolisesti nauraen ja huutaen. Ei se välttämättä kaunista katseltavaa ole, mutta kenties puhdistavaa, terapeuttista ja ehkä jopa voimaannuttavaa.

Murha, sekalaiset nautintoaineet ja seksuaalisuus ovat luottokuvastoa, josta on leivottu kasaan kaikkea Grimmin saduista aina Twin Peaksiin saakka – ja kauemmas. Noista synkistä tykötarpeista on koottu myös savolaisten neljäs pitkäsoitto, jossa psychobillyn polttavalla liemellä terästetty rootsrockcountry soi entistä rikkaampana ja värikkäämpänä. Uusina jäseninä joukkoon ovat liittyneet basisti Lassi Kauppinen, sekä saksofonin ja koskettimien salat hallitseva Tomi Kosonen, joten soundillista muutosta on tapahtunut jo väkisinkin.

Raivoisasti rokkaava ja rollaava Death of Kay Kent avaa pelin jackpotilla, kulmikkaan soiton koristaessa hurmeista tarinaa ja tarinan venähtäessä lähemmäs neljää ja puolta minuuttia. Alle puolet edeltäjänsä ajasta vaativa Bella in the Witch Film on puolestaan kuin kiihdytyspätkä, billyn puskiessa hikeä otsalle. Kuten todettua: aihepiirit ovat hyisiä ja kun kaveri tekee inhat temput, ei voi kuin antaa takaisin korkeimman kautta. Today I Killed My Best Friend, Slippery Slimy Slut - nimet kertovat enemmän kuin Alibin kuvaekstra, joten mitäpä noista.

Nostetaan esille myös kitaristi Marko Lukkarisen säveltämä Black Diamond Train, joka puksuttaa halki maisemien astetta reippaammin. Ne ovat ne tauot, jotka tekevät helvetistä niin raskaan, vanhaa viisautta lainatakseni. Mahtavaa!

4/5

Mika Roth

Kaaoszine 11.4.2018 9/10

The Country Dark valuttaa ”Cookie Traililla” korvaan tutun visvaista rokkia

Jos hakee paikkaa loukkaantumiselle, niin The Country Darkin 13. huhtikuuta ilmestyvä levy ”The Cookie Trail” tarjoilee siihen riittämiin mahdollisuuksia. Paheksumisen voisi aloittaa helposti esimerkiksi kappaleista ”Slippery Slimy Slut” ja ”Beauty Queen Sodomized”, mutta sitä toki hankaloittaa se, että ne ovat hienosti rokkaavia ralleja kuten koko muukin levy. Kun pintaa vähän raapii, löytyy hien, visvan, veren ja muiden eritteiden alta hyvin tyylitajuinen, laadukas levy.

Bändin edellisen levyn ”Hypnik Jerkin” (2016) herättämiä tunnelmia kuvailin seuraavasti: ”Istun krapulaisena haulikko polvien päällä kuistillani vahtimassa, että liittovaltion pukumiehet eivät vie maitani ja vapauttani. Hiki valuu. Kylän läpi kulkeneen kauppiaan käärmeöljy auttaa krapulaan, sillä niin minä sen koen. Edellisenä iltana on ollut vähän tavallista juhlavampaa, joten on juotu pontikan sijaan nuorta viskiä. Takana on villi yö melkein täysi-ikäisen serkkutytön kanssa.”

Fiilis ”The Cookie Traililla” on paljolti sama, joskin uuden levyn kappaleet ovat kenties hitusen tyylitellympiä ja vähemmän maalailevia. Pitkäsoitto on bändin neljäs, ja konsepti on tiukasti hanskassa. Savolaispelimannit sukeltelevat taas amerikkalaisen folkloren synkissä pohjamudissa. Tai jos vielä tarkemmin määritellään, niin levy sukeltelee marginaalisemman populaarikulttuurin suohon, joka on suodattanut sen amerikkalaisen folkloren miljoona kertaa lävitseen. Ollaan vankasti samoilla vesillä kuin b-luokan kauhuleffat tai pulp fiction (genre, ei se leffa).

Vokalisti Mika Sollas kuulostaa viskinpolttamalta ja vähän liikaa pillereitä napanneelta Elvikseltä. Muu bändi kutoo rennolla, mutta kiihkeällä otteella hänen ympärilleen musiikillisesti kiinnostavan ja likaista mielikuvitusta kutkuttelevan äänimaiseman.

Levyn kulku, jossa hypätään murhatarinoista vinksahtaneeseen seksiin ja sen jälkeen ties minne, tuntuu kontekstissaan täysin järkeenkäyvältä, eikä yksikään biiseistä tunnu levyntäytteeltä. Esimerkiksi ”Today I Killed My Best Friend” tarjoaa aivan upean aaltoilevan, rautalankaisen musiikkimatkan, jossa syntyy hyvin jännittävä kontrasti biisin yleistunnelman ja lyriikoiden välille. Ne lyriikat saatte kuunnella ihan itse.

”Black Diamond Train” on jännittävä gospel-tyylinen kiihdyttely, ja levyn päättävä ”Magic Empire” muodostuu hienoksi kirsikaksi kakun päälle viemällä kuulijan muihin maailmoihin ja sekoittelemalla mukaan hillityn ripauksen psykedeliaa.

Bändin alkuaikojen country-painotuksesta on edetty kaivelemaan rock’n’rollin juuria. Sieltä löytyykin levylle pakahduttavan alkuvoimainen intensiteetti. Synkistä ja ajoittain pervoista teemoistaan huolimatta ”The Cookie Trail” on vapauttavan hauska levy. Jos se ei olisi niin hyvin tehty, jäisi se parilla kuuntelulla loppuunkalutuksi vitsiksi. Mutta nyt, kuten bändin aiemmillakin levyillä, on pakko puhua taideteoksesta.

9/10

Pasi Huttunen

Rajatapauksia 27.3.2018

Olin ennen The Country Darkin uuden levyn ensikuuntelua huolissani. Pelkäsin orkesterin aikuistuneen. Vanhenneen, ruvenneen himmailemaan, alkaneen salonkikelpoiseksi. Cookie trailin puolessa välissä alkoi soida herkkä ja kaunis balladi. Herkkä ja kaunis Country Darkin kriteereillä. Vilkaisin biisin nimeä: Beauty queen sodomized. Nauroin. Ei, ei ole Country Dark aikuistunut. Ei edes seestynyt, vaikka edellisen levyn kohdalla sellaista väitin.

Rockmusiikki otetaan usein liian tosissaan. Sekä esittäjien että kuulijoiden taholta. Tahallista huumoria ei ymmärretä, tahatonta vielä vähemmän. Suosikkimusiikkiin suhtaudutaan fundamentalistisesti, vahvassa uskossa ei kyetä objektiiviseen tarkasteluun. Mikä on tietysti oikein. Musiikki on vakava asia.

The Country Dark on hauska. Ei vitsi-hauska, vaan rock’n’roll-hauska. Se saarnaa irstasta ilosanomaansa vailla turhaa romantiikaa. Kiimaisesti. Bändin musiikissa on 50-luvun kauhuelokuvan tunnelma, Country Dark on suohirviö ajamassa takaa rietasta pinup-sutturaa Mustalla laguunilla. Musiikillisesti Cookie traililla otetaan askel taaksepäin, Dead man’s handjobin suuntaan. Palataan sinne mistä ei olla poistuttukaan.

The Country Darkilla on populaarikulttuurin pimeämpi puoli hallussa. Cookie trail alkaa synkällä tarinalla idolinsa kohtalon kokeneesta Marilyn Monroe -kloonista, jatkuu 1940-luvun murhamysteerillä, pääkallotarinalla ja Jesse Jamesin tappajasta kertovalla laululla. Sen jälkeen hypätään parin biisin ajaksi seksiin, palataan tappamiseen, käydään kirkossa ja lopussa siirrytään jonnekin toiseen ulottuvuuteen. The Country Dark tekee mielikuvitusta kiihottavaa musiikkia. Cookie trail loihtii päähäni elokuvallisia näkyjä.

Cookie trail on kiehtovan perverssiä viihdettä rock’n’rollin ystäville. Se on avaruus-rockabillyä, b-elokuvan soundtrackia, hillitöntä rock’n’rollia ja sairasta kantria. Se on Cramps, punk, gospel ja blues. Country Darkin biisit ovat taidonnäytteitä rock’n’rollin yksinkertaisesta ja kovasta, mutta kulkevasta ytimestä. Soitto on enemmän elävää kuin tiukkaa, se on rajua ja aitoa. Rock ja roll. Yksinkertainen kuulostaa helpolta, mutta sen tekeminen on monimutkaista vaikeampaa.

Savolaisäijät ovat sisäistäneet musiikkinsa. Löytäneet sen sielun. Kitara, basso ja rummut soivat perinteen ymmärtäen, vailla nostalgian painolastia. Mika Sollas laulaa härskisti, hurjasti ja hauskasti. Urkua ja saksofonia olisin kuunnellut mielelläni lisää. En laiskuuttani tehnyt vertailevaa tutkimusta edellisiin levyihin, mutta muistinvaraisesti väitän Cookie trailia The Country Darkin parhaaksi levyksi.

V2.fi 2.6.2016

Kuopion lahja punaniska-white thrash -countryn lokeroon eli The Country Dark veivasi edellisellä Dead Man's Handjob -albumillaan niin härskiä pystypainia, ettei levyä voinut häveliäisyyssyistä kuunnella kuin yön hämärinä tunteina. Silloinkin kaiken aikaa taakseen vilkuillen kuin pahanteossa tai käsitöissä oleva pojankoltiainen. Tuore Hypnic Jerk jättää panojutut vähemmälle ja mukana on jälleen tuttua ja turvallista vartihulluutta ja murhamiehen elkeitä. Mukaan on tarttunut hypnoottista suojytää ja voodoo boogien jumitusta. Bändi on edelleen hillitön ristisiitos juurimusiikkia, countrya ja bluesia, lisättynä psychobillyllä, hillbillypunkituksella ja garagella. Kaiken taustalla välähtää metsäläispervon ja sisäsiittoisen punaniskakörmyn kylmäävä virnistys. Ja löytyyhän sieltä jostain taustalta myös wannabe-Elvis!

Hypnic Jerk on reipasotteinen levy. Hektinen Useless (Like tits on a boar) on hillitön, kulmikas ja erityisen rämisevä. Burnt engine oil potkii ja kuopii maata kuin kettuuntunut sonni, vaativalla groovella. Mummified heart on rautalankahämyilycountrya after midnight. Skank ass riisuu soundin alasti ja liikkeelle lähdetään mainiosti potkivalla juurikaahauksella. Take me from this garden of evil on aivan mainiota rokettirollin ja countryn pystypainia. Johnny Cash -osastoa kuullaan Fucked up (in so many ways) -siivussa kun taas Two dicks in one hole saa jokaisen punaniskaksi itsensä tuntevan miehekkeen pöksyihin etukenoa. Cover-veto Farmer John on tyrmäävä menopala, jossa on punkkia enemmän kuin monessa punkiksi itseään kutsuvassa orkesterissa.

The Country Dark liikkuu letkeästi ja moni-ilmeisesti rockn'n'rollin ja countryn värittämässä juurimusiikin hetteikössä. Hikisen ulosannin lisäksi bändi on riittävän outo ja vaarallinen ansaitakseen vahvan "vaihtoehtoinen" ja "outlaw"-leiman. Edelleen, mielensäpahoittajat voivat pahoitella ja pahastua muiden levyjen

J.A Kaunisto

Uber Röck (UK) 24.5.2016

Rockin' and a Rollin', baby, with more than a nod to ol' rockabilly is about where The Country Dark are pitching their wagon. I wouldn't have had these cats down as hailing from Finland as 'Burnt Engine Oil' sounds like it just crept out of the door of London's long gone Klubfoot. With sparse guitar twanging and a monotonous bass line and drum beat it's the low gruff vocals that have a sense of craziness about them.

As the guitar shimmers over the top of some dark floor tom thumping it could only be 'Mummified Head' - I mean, what else is there to sing about? What else indeed. If there was to be a song about mummifying heads then this is perfect - like some fucked-up Cramps homage it's dark and mean and the best offering thus far. In fact the record is definitely on an upwards trajectory as 'Skank Ass' has got it going on with a nice shuffle on the drums and some good interplaying of those six strings - this is indeed good.

On contender for song title of the year, 'Useless (Like Tits On A Boar)', singer Mika Sonninen has found his pocket as he delivers a fucked-up Lux meets Cave vocal as the repetitive riff hits you again and again.

The next few tunes do a decent job of rocking and rolling until you meet the summer on the homestead laying in the hay day dreamer that is 'Fucked Up (In So Many Ways)', the lyrics are a giggle and the song is a neat sidestep.

Another contender for song title of the year goes to 'Two Dick In One Hole' as they pick up the tempo for a good time hoedown in a real fucked-up country-tinged way. Please don't type in the song title and blame me for fuck's sake!

To close this mixed-up medley of country rockin psychobilly there is 'Farmer John' which you can really shake those pants to as you form your line at the barn dance, but this won't be any normal barn dance, this will be filled with fucked-up ghouls intent on some Rock and Roll and if the house band is The Country Dark then that's what they'll get. Nutters!

Dom Daley

I-94 Bar (Australia) 25.3.2016 - 3/4

Too much Lux is never enough for some people and Finnish band The Country Dark are clearly lifetime members of the Interior Fan Club. This is Album Number Three for the five-piece from Somewhere Near The Arctic Circle (where the fuck is Kuopio anyway?) and just like the output of The Cramps, it’s laced with humour dark enough to eclipse the sun during the depths of a Scandinavian winter.

The Country Dark play rockabilly-trash rock with lashings of twang. Appearances count for something when you mine that groove and from the cover picture of a hand with a dismembered pinkie to song titles like “Useless (Like Tits On A Boar)” and “Two Dicks In One Hole” (it’s a detective story, you porn fiend) it’s evident what you’re getting.

There’s a strong country undercurrent in these songs that lifts The Country Dark out of the swamp and drops them into the hog pen where they’re free to wallow around in the shit. “Fucked Up (In So Many Ways)” is a case in point: shiny guitar licks mix it with a sombre, Tex Perkins-like vocal delivery that recalls the Beasts of Bourbon’s first album.

If the aforementioned hoedown “Two Dicks…” doesn’t raise a smile then you’re probably a stiff.

This is great driving music..if you’re a sex offender cruising a dark and deserted highway in a hearse and looking for carnal kicks. The Country Dark are like The Flamin’ Sideburns with prior convictions.

Here's how it works: The Country Dark get in, do the job and get the fuck out. Ten songs and nine of them are originals. There’s a cover of “Farmer John” that replaces the plod of the original with a fevered psychosis and adds cool female backing vocals.

It's not a game-changer but The Country Dark play a good game, all the same.

The Barman

OX-Fanzine (Germany)

Kuopio liegt irgendwo am Arsch der Welt mitten in Finnland, auf dem Land, und da spielt man eben Country. Freilich nicht den, den die Nachbarn aus dem Fernsehen kennen, sondern „Death Country“, fiesen, bösen „Murder Country“, und wenn man diese vor allem in der Frühphase der Band gepflegte Musik mit einer Vorliebe für frühe GUN CLUB und THE CRAMPS verbindet, landet man irgendwann bei dem Sound, den man nun schon seit drei Alben zelebriert.

Musik, die so wirkt, als habe es jemand darauf angelegt, einen Sound zu spielen, der nach jener schrägen Laune klingt, die man bekommt, wenn man zu lange zu harten Alk säuft und irgendwann eigentlich gar nicht mehr besoffen ist.

In den Neunzigern wäre man mit so einer Scheibe bei Crypt Records gelandet, und auch wenn hier Elemente von traditionellem Psychobilly enthalten sind, wäre die Band bei einer Traditionsveranstaltung jener Szene nicht wirklich gut aufgehoben.

Bisweilen könnte man meinen, Lux Interior sei nicht gestorben, sondern habe in Finnland ein neues Leben begonnen.

Joachim Hiller

Uljas 18.3.2016

Säädyttömästi ketkuttavaa kantrirokkia

Istun krapulaisena haulikko polvien päällä kuistillani vahtimassa, että liittovaltion pukumiehet eivät vie maitani ja vapauttani. Hiki valuu. Kylän läpi kulkeneen kauppiaan käärmeöljy auttaa krapulaan, sillä niin minä sen koen. Edellisenä iltana on ollut vähän tavallista juhlavampaa, joten on juotu pontikan sijaan nuorta viskiä. Takana on villi yö melkein täysi-ikäisen serkkutytön kanssa. Sellaiseen tunnelmaan sopii erinomaisesti The Country Darkin kolmas pitkäsoitto Hypnik Jerk.

Tätä ei kannata ottaa liian vakavasti kuten ei levyn sanoituksiakaan. Tai ainakaan niin tosikkomaisesti ei kannata suhtautua, etteikö huomaisi levyn olevan todella hyvä. Nick Cavensa, Danziginsa ja esimerkiksi The Coffinshakersinsa kuunnelleen on helppo tavoittaa, mistä Hypnic Jerkillä on kyse.

Musiikillisesti meno on laadukasta ja menevää country-rockia ja lyriikat ovat sellaista kamaa, jota Glenn Danzigin sarjakuvakustantamo Verotik saattaisi julkaista. Samanhenkisiä tunnelmia on maalaillut myös Rob Zombie levyillään ja etenkin elokuvatouhuissaan.

Levyn aloittava Demon in Bambi Lee vie heti koko levylle ominaiseen juurevaan, särmikkääseen ja hiukan likaiseen tunnelmaan. Seuraava kappale Skank ass -syventää punaniskatunnelmia perinteisemmällä, hyvin rullaavalla country-ilmaisullaan, josta palataan Burnt Engine Oilin synkkään rokkiin. Biisi meni ensikuuntelulla levyn parhaimmistoon, eikä ole sieltä romahtanut useammallakaan pyörityksellä. Heti perään tulee levyn toinen rock-helmi, Mummified head. Näiden kahden iskettyä tärykalvoille voi sanoa, että levy on lähtenyt todenteolla käyntiin. Levyn itsetietoisimmin retroileva kappale Fucked Up (in so Many Ways) on lähes Elvis-pastissi, eikä yhtään huonolla tavalla. Elvis tosin oli hiukan siveellisempi lyriikoissa. Solisti Mika Sonnisen ääni venyy viskinpolttamasta kärinästä puhtaaseen lauluun ja äänessä kuuluvat värit aukeavat kunnolla vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Todella ilmaisuvoimainen laulaja.

Kokonaisuutena levyn hallitusti vaihtelevat tunnelmat pysyvät hienosti kasassa ja dramaturgia toimii. On vaikea sanoa onko positiivinen vai negatiivinen yllätys, että yleensä perinteitä seuraavilta rokkilevyiltä löytyvä hidas balladi puuttuu levyn loppupuolelta. Kokonaisuus toimii ehkä paremmin näin, mutta bändin käsittelyssä sellainen olisi voinut olla hyvin jännä.

Vaikka bändi rakentelee musiikkinsa jo aikaa sitten hyväksi todetuista peruspalikoista, siellä täällä oivaltavat koukut herättelevät huomaamaan, että asialla on taitavia ja luovuuttaan isolla kauhalla levylle ammentaneita muusikoita. Biisit ovat sen mittaisia, että toisenlaisilla lyriikoilla ne istuisivat hyvin radiosoittoon, joten kuulija ei pääse puutumaan. Tällaisinaan niitä ei ehkä kovin paljoa tulla radioaalloilla kuulemaan, mutta levy kannattaa ottaa omalle lautaselleen.

Pasi Huttunen

Ilkka & Pohjalainen 7.3.2016

Kuopiolainen The Country Dark aloitti taipaleensa countrylla marinoidulla garagerockilla, mutta sen ambitiot asettuvat nykyisin lähinnä rock and roll- ja hillbilly-henkiseen heiluntaan. Kahden kitaran voimin rouhittu mustan huumorin kakku Hypnic Jerk kykenee etevimmillään vetävään svengiin. Karheissa karkeloissa puntti vipattaa ilman estoja.

Juha Seitz

Terrascope Audio Entertainments (UK) 22.2.2016

Terrascope Audio Entertainments

Hailing from Finland and peddling some excellent Rockabilly/Garage sounds on “Hypnic Jerk”, The Country Dark create a sleazy rock and roll universe that will appeal to fans of The Cramps, or The Stomachmouths, to name but two. Underneath the distortion there is also a country twang to the tunes although tunes such as “Demon In Bambi Lee” or “Mummified Head” generally bury that twang in fuzzed up noise, the latter having a Psych atmosphere running through it sounding like a lost Pebbles gem. Elsewhere, “Skank Ass” has that country groove, whilst “Green and Drippin'” sounds like The Groundhogs fronted by Tom Waits. Almost a ballad, “Fucked Up (In So Many Ways) is a hillbilly lament about ingesting to many drugs, whilst the whole shindig is rounded off with a spirited cover of “Farmer John” (The Premiers) made famous on that essential Nuggets compilation. So, you may have heard it all before but this is a highly entertaining collection that will get your party started.

Soundi 19.2.2016 - 4/5

Desibeli 19.2.2016 - 4/5

Desibeli

On levyjä jotka tuovat auringonpaisteen muassaan, ja sitten on niitä toisia, jotka kuljettavat kuulijansa yön syliin. The Country Darkin kolmas pitkäsoitto kuuluu kiistatta öisten levyjen joukkoon, eikä vähiten aihepiiriensä takia. Entistä vaarallisempaa voodoota billyynsä retkiltään löytänyt kuopiolaisremmi antaa rokettirollin paukkua, kuin kaikki olisi yhtä suurta painajaista. Tiedättehän, sellaista painostavaa josta ei kuitenkaan haluaisi herätä, ainakaan kokonaan.

Matka käynnistyy kun Demon in Bambi Lee polkaisee moottorin henkiin, eikä kaarasta pidä poistuman ennen kuin Don "Sugarcane" Harrisin sekä Dewey Terryn vuoden 1959 Farmer John on saatu versioitua reilu puoli tuntia myöhemmin. Näiden ässien välissä kieli painuu toistuvasti poskeen, ja taatusti moneen muuhunkin paikkaan, mutta yksiulotteiseksi höröttelyksi Hypnic Jerk ei missään nimessä vajoa. Nauraa voi näet monella tapaa, ja näiden herrain virnistyksen nähdessään on syytä tarkistaa lähimpien uloskäyntien sijainnit.

Vauhdikkaiden tapporaitojen väliin sujautellaan hitaampia myrkkykäärmeitä, joista etenkin Mummified Head upottaa hampaansa herkullisen syvälle. Maininnan ansaitsevat myös korkeaoktaaninen Useless (Like Tits on a Boar), tuoppiinsa pillittävä Fucked Up (In So Many Ways) sekä albumin kenties lumoavimmaksi raidaksi hiljalleen nouseva Burnt Engile Oil. Hauska ja hieman erilainen irrottelu jälleen uuteen suuntaan on myös jonkin sortin kantriksi laskettava Take Me From This Garden of Evil, joka soi kuin sopivasti suoristettu Primus.

Kuten huomaatte, tästä kiekosta on moneksi – mahdollisesti jopa liian moneksi – mutta kyllähän kyydistä nauttii kaikesta jukeboksimaisuudesta huolimatta. Ja ainakin tekstien puolesta yhtye on uskollinen vain itselleen.

Mika Roth

Keskisuomalainen / Savon Sanomat 15.2.2016 - 4/5

Keskisuomalainen

Kuopiolaisen Country Darkin kakkosalbumi Dead Man’s Handjob (2013) oli kanttaan myöten täynnä rivologista kuvastoa. Kantrin suuntaan vahvasti viettänyt levy jätti muistijäljen niin iskevillä biiseillään kuin suorapuheisilla sanoituksillaan.

Kvartetti ei yritä uutukaisellaankaan keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vanhoihin temppuihin. Lähin musiikillinen vertailukohta on edelleen The Cramps, kiitos solisti Mika Sonnisen äänen sekä fiftariperinteen ja garagerokin yhdistelyn. Festermenin, Chop Sueyn ja Cosmo Jones Beat Machinen vanhoista veteraaneista koostuva yhtye tuntee tämän lajin kuin omat taskunsa joten lopputuloksena on jälleen eheä ja tyylitietoinen albumi, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä vesillä.

Vaikka Country Dark kallistuu tällä albumilla selvästi räväkkään rock’n’rolliin, niin kantriakaan ei ole unohdettu täysin: Fucked Up (In So Many Ways) voisi olla amerikkalaisen outlaw-kantrin kadotettu helmi.

Mikko Siltanen

Rajatapauksia 8.2.2016

Rajatapauksia

Mielenkiinnolla asetin Country Darkin Hypnic jerkin soittimeen. Bändin edellinen lp -Dead man’s handjob- oli mainiota ja rietasta räminää, tyylikäs kisällinäyte. Tai tyylitön, miten kukin haluaa. Komea paketti hienosti sisältämäänsä musiikkia vastaavine kansitaiteineen, kuitenkin. Sitä kuunnellessani toivoin, että bändi soittaisi vähän enemmän rock’n’rollia kuin kieroutunutta kantria. Vaikka bändin psykokantri on hauskaa ja omaperäistä, niin jatkuvaan kuunteluun sellaisesta ei minulle ole. Olen huumorintajuton mölö pösilö.

Nyt taitaa olla. Hypnic jerkistä jatkuvaan kuunteluun, siis. Omien sanojensa mukaan bändi on nyt 80 % rock’n’rollia ja 20 % kantria. Aiemmin tilanne oli päinvastoin. Hypnic jerk joka tapauksessa kulkee, svengaa, groovaa. Se on lähellä rockmusiikin tiukkaa ydintä.

Välillä Country Dark junnaa hypnoottisesti, välillä kauhuelokuvafiilistellään. Koko ajan meno on räävittömän vauhdikas. Fucked up ja Two dicks in one hole ovat levyn kantrit, Take me from this garden of evil ja Farmer John coverit. Heti levyn ensimmäiset sanat -well cold-cold summer and cold-cold sweat- lämmittävät Thin Lizzy -fanin sydäntä…

Dead man’s handjobin tekstit käsittelivät sellaisia aina ajankohtaisia aiheita kuten masturboiminen, huorat, anaalitapit ja ennenaikainen siemensyöksy. En väitä, että äijät ovat Hypnic jerkillä seestyneet, mutta hieman siistimmiltä biisien nimet vaikuttavat. Toki mukana on Skank assin ja Two dicks in one holen kaltaisia taidonnäytteitä edelleen, joten huolestua ei kannata. Myönnän, että huonon kielipääni takia en ole varma mitä missäkin biisissä lauletaan. Rakkaudesta vissiin, enimmäkseen…

Country Dark ei ole kaikille sopivaa musiikkia. Se ei sovellu kädet puuskassa jurottaville rokkipoliiseille, ei progehörhöille, ei liian sofistikoituneen huumorintajun omaaville. Se soveltuu rock’n’roll-uskovaisille, stetsonpäisille autonrassaajille ja pärinäpojille sekä sellaisille nutturapäisille jakkupukunaisille, joista illan pimetessä ja rock’n’rollin kovetessa kuoriutuu minihameinen surinasussu. Pikkuisen perverssi pitää olla, jos meinaa Country Darkia kuunnella.

Mika Kähkönen

La Grosse Radio 8.2.2016 - 8/10

La Grosse Radio

Depuis près d'un an, en fait depuis la fin de l'aventure Jim Jones Revue, un créneau avait été laissé libre, un poste était à pourvoir, celui du Groupe Rock'n'Roll de Brute Groovant Méchamment (que l'on désignera dorénavant par le sigle GRnRBGM, puisque j'ai le droit d'inventer des acronymes). Le 19 février prochain, les Finlandais de The Country Dark dévoileront leur troisième album, Hypnic Jerk, avec la claire intention de s'octroyer ce titre tant convoité. Et ça devrait twister dans les chaumières.

Les originaires de Kuopio ne font que peu de mystère quant à leurs intentions, qui se dévoilent dès les premières mesures de "Demon In Bambi Lee" : il s'agira de distribuer des coups de pied au cul. Parce que si leur nom, The Country Dark, pouvait autrefois faire office de manifeste artistique du groupe, il crée aujourd'hui un décalage intéressant... Nous sommes prévenus, d'emblée : le son, depuis les premières compositions, a considérablement évolué, et leur répertoire, autrefois constitué de « 80% de country et de 20% de rock'n'roll », a vu ces rapports s'inverser complètement selon le chanteur, Mika Sonninen ; le rock'n'roll a assis sa domination dans le studio d'enregistrement – comportement typique du groupe lorgnant ostensiblement sur le GRnRBGM. On ne nous l'aurait pas dit, ç'aurait été la même chose, car le constat s'impose de lui-même dès la première écoute :
Si les réminiscences de ces racines importantes enrobent chacun des morceaux d'une fine couche d'americana, le huitième titre de la liste, "Fucked up (in so many ways)" en reste la seule véritable caution country ; tout le reste appartient au rock'n'roll fiévreux, au blues déglingué et à l'urgence du boogie-woogie. Point d'expérimentations hasardeuses ici, ni de révolution sonique, Hypnic Jerk vise l'efficacité, droit au but et pas d'chichis.

En ce sens, l'une des principales réserves que l'on pourrait émettre au sujet de cet album est justement son excessif classicisme. C'est là un jeu dangereux : l'accès en est facilité, l'immersion dans le monde de The Country Dark est aisée parce qu'on connaît déjà les codes de ce monde, mais de ce fait, la lassitude peut également poindre plus rapidement. La guitare solo par exemple, omniprésente, semble s'enfermer dans la Grande Tradition sans parvenir à s'en défaire à aucun moment, et tourne rapidement en rond ; chacune des petites phrases balancées çà et là paraît commune, familière, déjà entendue dans un morceau de Chuck Berry. La prise de risques, on le déplore, est minimale, et ceci vaut aussi pour la sobriété un peu fade de la section rythmique, ronronnant pafois sans grand génie. Mais heureusement pour les Finlandais, ces quelques défauts ne forment qu'un second plan un peu terne, mais nullement disqualifiable car, en vérité, l'avant-scène est d'une telle qualité qu'elle accapare parfaitement notre attention. The Country Dark est riche d'une voix proprement fascinante.

Toute éventuelle redondance de l'instrumental est ainsi gommée par l'investissement formidable de Mika Sonninen. On pourrait jouer des heures à essayer de trouver une comparaison cohérente – un mix entre Jim Jones, donc, avec un peu de Nick Cave et du Jim Morrison période LA Woman – en vain. En vain, bon, déjà parce que ça ne sert pas à grand chose, mais surtout parce que le larron maîtrise toutes ces références à la fois, passant de l'une à l'autre en un claquement de langue, tout en affirmant une personnalité bien unique, qui porte l'album entier sur ses épaules, et nous fait percevoir les morceaux sous un jour nouveau. Au moment où la crainte d'un hypothétique ennui prochain pourrait nous envahir, il explose littéralement cette éventualité, et nous tient en haleine jusqu'au bout de la nuit. Ses hurlements, à la fin de "Mummified Head", feront saigner la gorge de quiconque étant doté d'un minimum vital du sens de l'empathie ; personnellement, j'ai chopé une angine. Et puis ces cris animaux hypnotisants programment la réussite du morceau suivant, "Skank Ass", soit le moment où on monte sur sa chaise pour bouger le nôtre (de ass), danser le twist en faisant un o avec le bouche. L'album s'emballe, et ne nous lâchera plus, la voix si obsédante fait transition, dès qu'elle se tait, entre chacune des pistes, et on dévore tout d'un coup.

On reconsidère même le travail des autres musiciens, on se dit qu'au final, la simplicité de la guitare convient parfaitement à un morceau comme "Take Me From This Garden Of Evil", et que ça n'est pas que le batteur et le bassiste sont frileux mais qu'ils GROOVENT, et que le Mika se charge d'insinuer pour eux la folie nécessaire au bon déroulement des choses. "Fucked Up (in so many ways)", la ballade country, est formidablement amenée, offre l'occasion de boire un grand bol de gaz hilarant, de prendre une profonde respiration mélodique avant de replonger dans l'up tempo avec l'élégant "Two Dicks In One Hole", son titre au goût si sûr, sa rythmique western sautillante, sa bonne humeur communicative, ses cris de gardien de vache se cramponnant sur le dos d'un taureau mécontent. Et puis tout se termine sur "Farmer John", le frontman réalise que comme c'est la fin, il n'aura plus besoin de ses cordes vocales et finit de s'égosiller sur une cadence enlevée... Mais ce qu'il ne sait pas c'est que du coup nous derrière, on va réappuyer sur play, que l'album va recommencer, qu'on va rouvrir les plaies de notre œsophage et les siennes au passage, qu'on va remonter sur la chaise et qu'on va re-bouger les fesses. Parce que c'est ainsi, cet album appelle à être réécouté, encore, et puis encore une fois derrière. Ils sont le nouveau GRnRBGM, qu'on se le dise.

Ainsi, un twist furieux sera dansé des jours et de jours durant, dans l'intimité des foyers, inlassablement, jusqu'à ce qu'ils se décident à se ramener dans le coin, et qu'on descende de la chaise pour aller twister en public avec d'autres types transpirants, nauséabonds au moins autant que nous, et que tout le monde soit content tous ensemble, et puis qu'on crie au guitariste « vas-y coco, fais péter ! » et qu'il fasse « ouais ! » et qu'il fasse péter, et que Mika saigne pour nous, et que ce soit super.

Pavéification

Louder Than War (UK) 6.8.2016 7/10

Louder Than War

Finnish rockabilly-country-mutant-garage types The Country Dark with third album of humorous, dark ditties.

The Country Dark are from Kuopio in Finland and following a couple of well-received “murder country” albums influenced by 16 Horsepower, Elliot Brood and Jim White as well as the novels of Cormack McCarthy they’ve at times on this one, embraced their inner psychobilly and let rip.

The subject matter will be familiar to any fan of the genre; alcohol, ghouls, hot-rods and comic-book violence. On first listen I was immediately reminded of the long-forgotten Orson Family who rode a similar, not-very-PC vibe several decades ago.

These lads do not take themselves too seriously at all (like many ‘abilly bands) and if you’re of a sensitive disposition, the lyrics of something like “Useless (Like Tits On A Boar)” are probably not for you. It’s all pretty tongue in cheek and it’s all done with a huge sense of fun that oozes from the songs. Opener “Demon In Bambi Lee” sets the scene nicely with its primitive, Cramps-like riff and Mika Sonninen’s gruff, sonorous vocals. It’s all pretty much pedal-to-the metal throughout and the album is a breathless gallop oozing in bad taste.

“Mummified Head” continues the twisted journey and the skeletal backing suits the deranged lyrics perfectly. Again, it’s not for the sensitive souls in the world but fans of The Meteors or Guana Batz will love it. As well as the obvious rockabilly influences, there’s a fair dollop of the band’s beloved garage-trash aesthetic throughout. “Burnt Engine Oil” careens along like the bastard offspring of The Trashmen or The Shaggs and leaves without too much fuss.

The album has two cover versions alongside the original material. “Take Me From This Garden Of Evil” (originally by Jimmy Wages) and “Farmer John” (originally by The Premieres but also given the Crazy Horse treatment on Neil Young’s ‘Ragged Glory’) and they’re the best things on the album. This is a shame as the original material is very good but these two songs stand head-high over the rest.

The two earlier albums (Slaughterhouse Party from 2012 and Dead Man’s Handjob (!) from 2013) are well worth seeking out if you’re a fan of sleazy, minimalist psych-garage.

This is a video from the most recent previous album and will give you a notion of how The Country Dark do their thing. Enjoy.

Joe Whyte

Fungal Punk (UK) Feb 2016

What I knew about The Country Dark you could fit onto the back of a postage stamp with a paintbrush dipped in excrement. You could set fire to the said stamp, inhale the resultant ash and cough up a blackened globule of flecked sputum and extract one darkened blemish. That miniscule speck of filth would represent about 100 times more than I knew about this band, I hope you understand this and see the predicament I was in. What I have learnt since is that the band hail from Kuopio, Finland and this album is primarily psycho-rock and roll and has a sable edge to slice through your innocence and leave you provoked. That is about it, it is enough and I enjoy the fact that once more I enter the assessing fray almost virginal and without outside swing (as if that ever affected me). Hold on to your genitalia folks, I am trying my absolute fuckin' best here!

The birdcage of nothingness opens its door and releases many fluttering songs to get to grips with the first of which is the head pecking twat known as 'Demon In Bambi Lee'. A jarring crash, a boneyard rhythm and some chiller thriller gobbage sees this first fruity flier drop its acoustic eggs with charmed and in-sub-scene accuracy that will see many greasy gum chewing Joe's and Lucy Lou lip smackers gyrating their hips in tidy time to this ghoulish grind out that has much flavour. The rulebook of the genre has not been torn in two but has been thoroughly read and taken heed of with shaded strings, lust leanings and semi-galloping typmanics all bringing into play a very rock and roll rigidity - a sweet listen anyway so on we go! Crumble rumble cables shake with fear and set a quaking foundation for the pursuing number tapped down as 'Burn Engine Oil', a safety belt trucking of rib-bruising, blood-simmering grimness that is a heavy duty listening experience and only lightened by the crystallised ice fractures that catch just enough brightness so as to help us see and realise the true core of intent. A song I need to play several times to award a winning review which is just about deserved.

'Mummified Head' is a malevolent snake crawl through bleak undergrowth where unsuspecting tootsies tread and await to be bitten. The crew in charge slither through the main chunk of the song with furrowed brows and ominous ambience before loosening up the muscles and proclaiming a warped need with loose screw effect. A slow boa constrictor of a number that slowly and steadily squeezes out your much needed attention and...may I dare say, favour! 'Skank Ass' is more to my liking with its wilder, more liberated naturalness and of course the dodgy edginess the players radiate throughout their dabblings. The turkey-assed bastard vibration that persists throughout the jaunt is a hot-coal saloon bar shindig that will see much kicking up of the dirt and spittoon-based abuse. The band have a relish for the rhythm, are not afraid to strut with sanguinity and roll the dice of discordance with a trifling of flamboyance that just gives the noise the believability factor. The more I progress though the more I see the output as strictly in-scene tampering and for those on the outside it may be a trifle too much of the same. Who wants to please everybody anyway?

A clattering quartet next dealt with in terse time, it is a formula tried and tested and keeps things moving - a literary laxative no less. 'Useless (Like Tits On A Boar)' is cuckoo raving that has a snatching impulsive beat and general cracked twat underline of hedonisticindulgence that nob throbs with devilish deviancy and sub-mesmerises the internal organics and causes one to cluck in concurrence – I am ashamed of myself but what can I do? I am a mere lover of racket and victim of the vibration! ‘Green And Drippin’ is a tactile transmission, an almost acoustic onomatopoeia that can almost be felt as well as heard. A thick, gunky monkey of invasive sound that snot-flops from the nasal passage of noise and splats into your lap with disagreeable perversity. A decision splitter this one – some may pick at, some may puke at. I find it stodgy stuff and only bearable in small doses. The replay button is never an option so I pass judgement on this as an acquired taste – fair methinks. ‘Take Me From This Garden Of Evil’ is a song that slips in the nether-regions of the CD with the potential to be lost in the overall fuzz if one isn’t too alertly hygienic. A ditty that has little in the way of stand-out factor and boom-bang magnetism but a construction that trundles along in its own tidy and consistent way and gets the job done. A busy, bustling song that is average cement between the more protruding slabs on sound. ‘Fucked Up (In Some Many ways)’, comes in on countrified heels with the corn swaying and the dust swirling to the gentle flow taken. The pure paradox is of a cultured hick, a thoughtful barn goon that maybe blatantly inbred but which has an insightful intellect beyond its appearance. In truth, it is too westernised in many respects for me but in equal honesty it has a sweet tremble. This and the chasing ‘Two Dicks In One Hole’ are similar in aspect with the latter maybe arousing a few more eavesdroppers for reasons more than the obvious. This latter track blows harder in part, has a more perilous leaning and slightly greater fracture in the mental decency. It is one that avoids a strict pigeon-holing and be the finished product shit or a hit, the fact it can’t easily be labelled is a bonus. I am as unsure as the oddness, as vague as the direction – it is your turn to decide.

To the last fling and ‘Farmer John’, has a hotdog shoo along opening with a great drive and a shimmery shadow rear before things stagger and collapse and lunacy dictates the order of the day. A number engrained with foolishness and off the leash leanings that become so involved as to be almost criminally sexual. If you are of a mindset at this stage to hang loose, let it go and jump in then you’ll ping with pleasure and finish the CD in good fettle. Be warned, if you are in a picky mood you may wind down feeling frustrated – oh these unpredictable moods.

My final opinion of this CD is mixed. In parts good, in parts hard work. In certain areas effective, in others confounding. It moves with fluidity and then stutters, it seems to hold onto some semblance of routine and then smashes expectation to smithereens. I am up and down, in and out, with sanguinity one moment, the next with doubt. I best leave it as one of those for you to rate, I am down the middle – split like the old bamboo, fucked if you will!

Voima -lehti 1/2016 - 4/5

Voima -lehti

Kuopiolaisyhtye Country Darkin country-sävytteinen rock’n’roll saa hyvälle tuulelle. Hieman yllättävä kokonaisuushan tuo on, mutta ehkä Suomessa itä on se villi länsi.

Parhaita outlaw countryn perinteitä kunnioittaen Country Darkin sanoitukset liittyvät pääasiassa asiattomuuksiin, väkivaltaan, murhiin ja päihteisiin. Oletan että sanoitukset eivät edusta niin sanottua omaelämänkerrallista kerrontaa. Tämä sanoitusten fiktiivisyyskin sopii mainittuun outlaw-perinteeseen, sillä käsittääkseni esimerkiksi Johnny Cash ei oikeasti ampunut miestä vain katsoakseen hänen kuolevan. Saatan toki olla väärässäkin. Mikäli kuopiolaisten kappaleet jossain vaiheessa paljastuvat omaelämäkerrallisiksi, uskaltaisin väittää oikeusvaltion pettäneen pahemman kerran.

Kolmannella levyllään bändi on harmillisesti hieman himmaillut juuri sen elementin kanssa, joka tekee siitä erilaisen ja erityisen kiinnostavan. Country-elementit ovat saaneet sordiinoa ja rock puskee soitannassa voimallisemmin läpi. Tätä ratkaisua en arvosta, vaikka ei meno vieläkään tylsäksi käy. Voima-lehti kannustaa poikia katsomaan lisää länkkäreitä ja keskittymään oleelliseen.

Jari Tamminen