Keskisuomalainen/Savon Sanomat 4/5 - 2.11.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Vieremäläinen laulaja-lauluntekijä Jukka Nissinen on julkaissut jo parin albumin verran oivallista folk rockiaan. Nissisen elämänmakuisista lauluista Suomalaiset tarjoo kahvit nousi viime vuonna pienoiseksi hitiksi.

Nyt hän on tehtaillut levyllisen musiikkia niin ikään savolaisen Bizzarro-yhtyeen kanssa. Kitaravetoista instrumentaalimusiikkia soittava ryhmä osui samalle levynjulkaisukeikalle Nissisen kanssa ja yhteistyö lähti pian käyntiin.

Taipale Broadcast (Vol 1) on taiteellinen riemuvoitto kummallekin osapuolelle: ilmeisen spontaanisti syntynyt albumi kuulostaa ennen kaikkea vaivattomalta ja siltä välittyy aito yhteissoiton riemu. Musiikillisesti liikutaan Little Featin, The Bandin ja J.J. Calen kaltaisten 1970-luvun klassikoiden viitoittamalla tiellä, joka tarjoaa mainion kasvualustan Nissisen laukomille teksteille.

Aihepiirit vaihtelevat Jeesuksen, Super Mario Bros 2:en ja avaruuden kautta aina rakkauslauluihin. Toivottavasti hieno levy saa myös jatkoa kuten otsikkokin jo lupailee.

Mikko Siltanen

Desibeli.net 4/5 - 22.10.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Vieremän etevin folk-rokkari Jukka Nissinen ja kitaravetoista instrumentaalimusiikkia kulmilla soittava Bizzarro yhdistivät voimansa, eikä lopputulos voinut olla kuin 'jotain muuta'. Jotain jossa kantri-funk, garage ja folkahtava rock kolisevat toistensa jo valmiiksi lommoisiin kylkiin. On ollut puhetta myös savolaisesta kupletista, joten siinähän sitä riittää lusikoitavaa, kun debyyttialbumin aarteita ryhtyy availemaan. Taipale Broadcast Volume 1 vihjaa tietysti jo nimellään, että jatkoa seuraa, mutta keskitytään tähän ensimmäiseen albumiin tällä erää.

Toimitukseen saapunut vinyylilevy on kiistatta hieno formaatti tässä tapauksessa, koska A-puolen sulkeva Doki Doki Panic! on kuin vanhan konsolipelin valikkomusiikkia. Riemuhan siitä repeää, kun B-puolen korkkaava Super Mario Bros 2 sitten kertoo kyseisen pelin sisäavaruudet, loiston ja tarkoituksen. Ja tämä tarina osataan kertoa jonkinlaisen folkrockin voimin, sekä puhtoisen fanipojan sanakääntein.

A-puolen avaava Je suis Jesus rokkailee amerikkalaisen countryn ja folkin kulmilla, groovaavan siivun ottaessa päälle viisi minuuttia. Loistava teksti ja svengaava soitto johdattavat Avaruus on kotini -sinkkuun, joka on yhä hersyvä kupletti elon faktoista. Arjen typeriksikin tulkittavia rattaita arvostelee myös B-puolelle sijoitettu bluesrockahtava Oravanpyörä, joka niin ikään katselee kaikkea laajemmalla linssillä, eikä kertoja tässäkään tapauksessa nosta itseään norsunluusta tehtyyn torniin, vaan ymmärtää oman osansa. Ole kuluttaja ja kulu hiljalleen pois.

Henkilökohtaisemmalle tasolle päästään, kun Toinen pääsiäispäivä kertaa pitkän makkaranpaistoreissun koko tarinan. Lumeen juuttunut volkkari, traktorinhakureissu ja reserviupseerien entinen rälläysmökki, jotka kaikki nivoutuvat yhteen täysin skitson sään kanssa. Seitsemänminuuttinen soittoilottelu on sitä funkeinta kamaa tällä erää, tällaistahan olisi saattanut soida vaikka Woodstockissa, kun tähdet – tai sadepilvet – olivat juuri oikeissa asennoissa. Heleämmäksi folkiksi käännetty Murennusjoki kertaa puolestaan tulvivan kevätpäivän mahtavuutta. Periaatteessa kaikki on katastrofialuetta, mutta samalla kun koivikoiden keskellä voi soutaa kanootilla, vavisuttaa tilanteen surrealistisuus. Laulettu osuus lähes 8 minuuttisesta siivusta ei kestä kuin reilun minuutin verran, mutta kun kuulija on johdatettu keskelle pienoista vedenpaisumusta, kulkee hiljalleen muuntuva biisi kuin tarinan joki: muotoja on vaikea hahmottaa, mutta kaiken tarkoitus on kyllä selvillä.

Joku voisi haukkua levyä sillisalaattimaiseksi, tuon jonkun vieruskaveri saattaisi taas ylistää levyä tyylillisesti rikkaaksi ja yllättäväksi – vieläpä täysin samoin perustein. Itse olin jo antamassa viidettä tähteä tälle ihmiselon hassulle kartastolle, kunnes muistin otsikon perässä olevan numeron. Mitä jos ne pistävät vielä tätäkin paremmaksi? Toki ensimmäinen sinkkuraita Rankaisen lempeydellä toi jo Marc Bolanin Savon peräkylille, ja groovea folkrockkiin lataava Jäät kierrättää ikuista bluesin kuviotaan herkullisesti, mutta maltetaan vielä.

Albumi on äänitetty yhtenä viikonloppuna tammikuussa, joten toivon täydestä sydämestäni, että tarina saa jatkoa – ja orkesteri ehtisi myös esiintyä mahdollisimman monilla estradeilla. Olen kuunnellut levyä todella paljon, eikä se heikkene tippaakaan, vaikka Toinen pääsiäispäivä soisi kymmenettä kertaa saman päivän aikana. Vieruskaverit voivat tietysti olla toista mieltä, mutta se on heidän asiansa.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 19.10.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Kirjoitan levyarvosteluni mieluiten ensifiiliksieni mukaan, nopeasti. Olen hätähinen mies. Joskus se kostautuu, kuten Jukka Nissisen kakkosalbumista kirjoittaessani. Pidin levystä, kehuinkin sitä, mutta olin vähän nihkeä. Nissisen laulutyylin omaksuminen vaati aikaa, huumoriin verhottu syvällisyys ei heti auennut. Myöhempien kuuntelujen ja Nissisen tulkinnan ominaispiirteiden hyväksymisen jälkeen levy kolahti ihan toiseen malliin. Välillä pitäisi malttaa.

Joka tapauksessa odotin innolla Nissisen ja Bizzarron yhteisalbumia. Bizzarron debyyttialbumi oli kerrassaan loistava ja Nissinen paljastui kuuntelukertojen myötä omaperäiseksi, taitavaksi ja viisaaksi lauluntekijäksi. Toki yhteislevyn odotukseen sisältyi hitunen jännitystä, epäilyäkin. Että miten Nissisen kuitenkin trubaduurimainen ja laulelmallinen meininki toimii elokuvallista rootsmusaa esittävän Bizzarron säestämänä. Turhaan epäilin, hyvin Taipale broadcast volume 1 toimii.

Bizzarron ja Nissisen kohtaaminen on tehnyt hyvää molemmille. Instrumentaalimusaa eivät kuuntele kuin kaltaiseni paatuneet musadiggarit ja Bizzarro tuo Nissisen lauluille uutta ilmettä. Nissisen bändi oli hyvä edelliselläkin levyllä, mutta Bizzarro tuo mukanaan bluesin. Nissinen voisi hyvin ja toimivasti esittää laulujaan mies ja kitara -pohjalta, mutta bändi antaa hänen biiseilleen lisäarvoa. Ja tietysti kannattaa huomioida, että tämä on Bizzarro & Nissinen, ei Nissinen & Bizzarro. Sanat ovat Nissisen, mutta yli puolet sävellyksistä on yhteistyötä.

Tuhti ja jykeväsoundinen Taipale broadcast volume 1 alkaa maukkaalla suomusiikilla, Tony Joe Whiten ja Creedencen hengessä. Je suis Jesus on silkkaa asiaa. Ajankohtaistakin ajankohtaisempi saarna, joka itseään kristillisiksi kutsuvien pitäisi kuunnella tarkasti. Avaruus on kotini on tyylipuhdasta Nissistä. Hänellä on paljon sanottavaa ja aina siinä sanottavassa on tiukkaa asiaa. ”Dinosaurukset ei toimineet, eikä karvaton apina, miten olisi seuraavaksi fiksu etana.”

Rennon tiukkaa boogieta Jäät seuraava Toinen pääsiäispäivä tuo mieleen suomalaiskansallisen version Robbie Robertsonin Somewhere down the Crazy riveristä. Ilman kertosäettä, tosin: tarinallinen kuin baarinpöydässä tai leirinuotiolla puhuttu biisi alkaa, ei oikeastaan etene mihinkään, siinä ei ole huippukohtaa. Sitten se loppuu. Silti se kiinnostaa ja kiehtoo, se on kuin elämä itse. Lopun tutunkuuloinen melodia luo elämään sopivaa hautajaistunnelmaa.

A-puolen päättävä kilkuttelu Doki doki panic! ja b-puolen aloittava Super Mario Bros 2 menevät meiksiltä viheltäen yli ja ohi, olen digiseniili kaikessa tietokonepeleihin liittyvässä. Hieman jopa ylpeä siitä, myönnän. Onneksi Super Mario Bros 2 on kuitenkin biisinä ihan ok. Hölmöt rakastuu on leimallista Nissistä niin sävellyksenä kuin sanoitukseltaankin. ”Miks hölmöt rakastuu aina uudestaan ja uudestaan, siks kai niille ilkutaan.” Oravanpyörä on Je suis Jesus -henkinen bluesriffinen tyylittely, en lakkaa ihastelemasta Nissisen kielikuvia: ”se on yhtä hauskaa kuin lapsena syödä pieniä kiviä”.

Rankaisen lempeydellä voisi sanomansa epämuodikkuudesta huolimatta olla levyn hittibiisi ja Murennusjoki päättää levyn komeasti. Upea, unenomainen maalaisromanttisesta laulemasta helisevään ambientiin liitävä teos on kaunis kuin pellonlaidalla soliseva puro. Bändit hajoo ja Suomalaiset tarjoo kahvit kaltaisia hittejä Taipale broadcastilla ei ole, mutta sen hyvyys on Nissisen ajatuksia herättävissä sanoituksissa ja Bizzarron groovessa. Bizzarron ja Nissisen liitto on onnistunut, Taipale broadcast volume 1 on kuherruskuukausi ja hyvä alku. Volume 2 saattaa olla mestariteos.

Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta

Mika Kähkönen

Nordische Musik 4/6 - 3.6.2019 (GER)

Luxardo (Humu Records 2019)

Instrumentale Rockmusik ohne kopflastige Verkrampfung oder langweilige Verspulungen – doch, das gibt es! Das neue finnische Trio Bizzarro macht sich an diese Aufgabe und legt mit »LUXARDO« ihr Debut vor. Und das macht wirklich Spaß!

Sie schreiben interessante Stücke mit mal mehr, mal weniger Melodien, verpacken diese in spannende Arrangements und klauen sich in der gesamten Musikgeschichte hier ein Riff, dort eine Linie: Viel Spaß beim Raten! Aber das passt schon, schließlich machen sie doch was eigenes draus: Markus Väisänen ist Gitarrist und Kopf der Band, er ist sonst in Bands wie Taipale, Detour 33 und bei Jarkka Rissanen aktiv, letzterer ist der bekannteste der erwähnten Musiker. Am Bass steht Teemu Aho (The Offsets), Drummer Jaakko Pöyhönen trommelt sonst bei Ina Forsman. Dazu hilft mit Niko Votkin ein von Ismo Alanko bekannter Elektro- und Percussionmeister aus. Bizzarro lassen sich nicht hetzen, die meisten Stücke mäandern lässig, aber konzentriert durch mittelschnelles Tempo. Was bei Bands in diesem Fahrwasser selten ist: Bizzarro laufen nie Gefahr, durch überlange Soli oder Leerlauf-Passagen sich oder den Zuhörer zu ermüden.

Nordische Music

Desibeli.net 4/5 - 1.6.2019 (FIN)

Bizzarro – Luxardo

Bizzarro on instrumentaalimusiikkia esittävä trio, jonka jokainen jäsen on tuttu myös muista yhteyksistä, kuten mm. kerrassaan pysäyttävää instrumentaalimusiikkia luovasta Detour 33-triosta ja asteen elokuvallisempaa instrumentaaliäänitaidetta luovasta Taipale-orkesterista. Kuinka ollakaan Bizzarro soittaa myös kitaravetoista instrumentaalimusiikkia, jonka tunnespektri ja valoisuus ovat tummempaan laitaan nojaavia.

Kolmikon debyyttialbumi on kuin kesäinen kävely rockin valtaisan puiston eksoottisemman laidan tuntumassa, siellä missä aluskasvillisuus on rehevämpää, värikkäämpää ja vivahteikkaampaa. Enimmäkseen kulku on hidasta ja pohdiskelevaa, vaikka revitelläkin toki osataan. Villejä Karibian soundeja taustoille viskova Darklands ja tuosta vielä asteen vinkeämmäksi karkaava Shoreline Gold maistuvat kirpsakoilta pikku välipaloilta, jotka monimuotoistavat albumia elintärkeällä tavalla.

Murevasti soiva Fogcutter viistää jo huiman läheltä erästäkin ikivihreää joululaulua, mutta kulkusten kilke vilahtaa vain hetkellisesti tutkaruudulla, kuin transponderit päältä kytkettyinä lentämään tottunut joulupukki. Capetown chillailee puolestaan jossain Morriconen, rauhoittavia napsineen surffin ja varhaisen Pink Floydin välillä, eli kyllä toimivat lääkkeet. For Emma I ja For Emma II -kaksikko osoittaa pehmeämmänkin soiton luonnistuvan, mutta omimmillaan kolmikko on Luxardon kaltaisten, astetta elokuvamaisempien numeroiden parissa.

Makoisa instrumentaalikiekko on kestoltaankin lähellä optimaalista, sillä kymmenen raidan ja noin puolen tunnin mitta jättää sopivasti nälkää tuleville julkaisuille.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 27.5.2019 (FIN)

Bizzarro – Luxardo

Olen kuunnellut kaikki Humu Recordsin julkaisemat äänilevyt. Kertaakaan en ole joutunut niitä haukkumaan. Bizzarron Luxardon ensimmäisen kerran kuunneltuani olin kuitenkin hämmentynyt. Vähän samaan tapaan kuin (proto)Torvisen kasetin suhteen. Luxardo ei ole easy listeningiä, vaikka se on roots-pohjaista instrumentaalimusiikkia. Roots-pohjaista, ainakin minun korviini, vaikka mukana on jos jonkinlaista modernia kolinaa ja kilkutusta. Puristisimmissa piireissä Luxardo herättänee närkästystä, jos maailma on entisellään. Ei kuitenkaan kannata luovuttaa, vaikka albumi ei ensikuuntelulla kolahtaisikaan. Itse tajusin viimeistään toisella kuuntelulla, että haukkua ei nytkään tarvitse.

Bizzarron kitaristi ja säveltäjä Markus Väisänen on väsännyt juurevaa ja elokuvallista musiikkia muun muassa yhtyeissä Detour 33 ja Jarkka Rissanen & Sons of the Desert. Nyt hän jatkaa Bizzarrossa samoilla linjoilla. Samoilla linjoilla, mutta eri tavalla. Näköjään Väisäseltä on ilmestynyt myös soololevyjä. Ne on hommattava. Bizzarrossa soittaa Väisäsen lisäksi rumpali Jaakko Pöyhönen ja basisti Teemu Aho. Muutaman biisin kilinöistä ja kolinoista vastaa Niko Votkin.

Heti Luxardon aloituskappale Walkabout panee kuulijan höristämään korviaan: nyt ei hienostella, nyt mennä raa’asti ja säröllä. Bizzarro vääntää rautalankaa helvetistä, modernia Fat Possumia, savolaisesti kieroutunutta jatsia ja bluesia. Rytmisesti, ja karun selkeytensä ansiosta, Luxardosta tulee mieleen Ville Lehtovaaran viimevuotinen loistava Regroovable-albumi. Sampleista ja syntikoista huolimatta soundimaailma on selkeä ja yksinkertainen.

Lyhyen aloitusbiisin jälkeen junakompilla etenevä taidekilkutuksella maustettu vielä lyhyempi Darklands toimii introna albumin ensimmäiselle varsinaiselle biisille, kaunismelodiselle ja jännittävälle Fogcutterille. Kahden lyhyen aloituskappaleen avulla kuulija on kuin viritetty katsomaan sielunsa silmin hämärää amerikkalaista kriitikkojen ylistämää indie-elokuvaa, jonka soundtrack Luxardo voisi olla. Fogcutterilla alkaa itse tarina.

Luxardolla on kauniita melodioita ja rajua kitarointia. Beatlemäisesti käynnistyvässä Witch of Hirtassa on hempeilyä ja aavemaisuutta, Capetownissa pelottavuutta surf- ja rautalankameiningillä, samoin Humble rumblessa. Shoreline coast sen sijaan on humoristinen, jopa vitsikäs kappale. For Emma I ja II sekä nimibiisi ovat nostalgisen hempeitä ja nättejä, eli Luxardo on rajuutensa vastapainoksi myös herkkä. Koska Bizzarrossa on paljon surf-elementtejä, niin väkisin se vertautuu hieman Laika & the Cosmonautsiin. Bizzarro on kuitenkin sitä vakavampi. Aikuisempi.

Vaikka Bizzarro soittaa lähtökohtaisesti juurevaa perinnekamaa, niin se on sen verran outoa ja taiteellista, että uponnee muslimipartaiselle kaupunkilaishipsterillekin. Jos Luxardo ilmestyisi lp:nä, niin kyllä se kädessä kelpaisi imeä lattea trendikahvilassa. Perinnemusiikkipohjasta huolimatta Luxardo ei ole muotoonsa jämähtänyttä hiilipaperikopiota mistään edustamastaan genrestä. Silti se ei ole niin urbaania, että kaltaiseni tasamaantallaajankaan tarvitsisi sitä kuunnellessa kärsiä. Luxardo on ja ei ole sound of the city. Se on taas kerran yksi esimerkki siitä, että maantiede on nykyaikana menettänyt merkityksensä musiikin tekemisessä.

Ennenkuin sain Luxardo-cd:n käteeni, kuuntelin albumin moneen kertaan suoratoistopalvelusta. Kelvottoman läppärini vielä kelvottomammista kaiuttimista. Albumi kuulosti hyvältä niinkin: hyvä musa on hyvää musaa, vaikka sen kuuntelisi vouvaavalta monomankalta. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa arvostelua ennen kuin pääsin kuuntelemaan oikeaa levyä oikeilla äänentoistovehkeillä. Kyllä tällainen tunnelmallinen, elokuvallinen fiilistelymusa kunnon kuunteluolosuhteissa kohoaa entistä suurempiin korkeuksiin.

Harmi, että levy-yhtiön kirstunvartija on taas säästänyt kansitaiteessa, ja cd on pakattu pelkkään pahvilärpäkkeeseen. Mutta en jaksa siitä narista, tuotantokuluissa on säästettävä. Humu Recrods ei tule koskaan saamaan yhdestäkään julkaisustaan kultalevyä, toivottavasti saa joskus edes omat takasin. Onneksi tällaista musiikkia julkaistaan, vaikka vain harrastustoimintana. Ulla Väisäsen tekemä kansikuva on kyllä hieno.

Firman markkinointiosasto on onnistunut saatekirjeessään, kuvatessaan Bizzarron musiikkia häijyn kauniiksi. Semmoista tämä on, häijyn kaunista. Pikkuisen ilkeää, pikkuisen rumaa. Silti hyvää, herkkää ja kaunista.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen