Kulttuuritoimitus 4/5

Napakkaa sanataidetta ja leppoisaa svengiä

Jukka Nissinen: III ****

Jukka Nissisen soolouran aiemmat vaiheet ovat menneet minulta ohi, mutta kolmannen levyn (III; Humu / Hillotehdas, 2021) myötä tilanne on korjaantunut. On myös ainoastaan oikein, että hänet on tämän levyn myötä noteerattu sanataiteilijana Helsingin Sanomia myöten, sillä juurikin sanoituksellinen näkemys on se piirre, joka Nissisen vanhemmissa bändeissä Jumalan Ruoskassa ja Schwerbelastungskörperissäkin viehätti.

Ärhäkkä hardcore ynnä muunlainenkin riehakkuus ovat luonnollisesti jääneet menneeseen, mutta Jukka Nissinen Bandin soinnissa on yhä leikkisä ja paikoitellen hirtehisen hilpeä tunnelma. Jokin siinä vie mietteitäni kohti Jumalan Ruoskan mainiota Vasco Da Gama -ep:tä (2003). Sitä voi yhä aivan hyvin käyttää mittatikkuna tapauksissa, joissa sinänsä simppeliin rock-musiikkiin liitetään komediallisia ja uskaliaita elementtejä.

Nissinen bändeineen (Mikko Alvasto – rummut, Santtu Lähderinne – basso, Ville Pyykkö – bongot) operoi retrohtavan folkrockin alueella. Kokonaisuudesta tulee mukava, hivenen pölyinen, mutta yläkuloinen olo. Simppeleistä biiseistä nousee mieleen yhtä jos toistakin referenssiä 1970- ja 1980-lukujen vaihteen suomalaisesta rock-ilmastosta, ja ne svengaavatkin vanhahtavalla, löysän määrätietoisella otteella. Napakka kokonaisuus aukeaa ja sulkeutuu loogisesti Jukka Nissinen Anthemin ja Jukka Nissinen Boogien merkeissä.

Olennaisinta biiseissä on, että ne istuvat artistin sanojen ympärille luontevasti. Kerrottavaa piisaa, ja vakavammatkin tekstit pidetään tasapainossa hykerryttävämmillä numeroilla, kuten Tää on mahtavaa ja vilkkaampi Panotee. Jälkimmäisen kappaleen kaneetit lienevät juuri ne hyväntuulisia purskahduksia teettävät tekijät, joista ikuinen Jumalan Ruoska -fani sisälläni nauttii erityisen paljon, mutta tuoreen tuntuisella, maanläheisemmällä tasolla.

Kulttuuritoimitus

Aleksi Leskinen

Helsingin Sanomat 4/5

Folk / rock / underground / Albumi

Jukka Nissinen: III. Humu. ****

VIEREMÄLÄISEN Jukka Nissisen luovuus ja havainnointikyky, verbaalisuus ja heittäytymisuskallus tekevät hänestä riemastuttavan elämän, tapahtumien ja minuuden kuvaajan.

Jos juurilla lepää Jaakko Tepon maalaisrehvakkuus niin miten ihmeessä soittopoppoon musiikillinen ilmaisu tuntuu löytäneen henkisen kotinsa Nissisen syntymääkin edeltäneen kotimaisen taiderockin undergroundinsukuisesta omaehtoisuudesta?

Jos lauluista tunnistaa nuoren Yarin älyllisyyttä niin ne saatetaan tulkita kiihkeästi kuin punkprinssi Teemu Tanner konsanaan, mutta mahdollisia tarttuvia popaineksia ei vahingossakaan silotella ensimmäiseenkään radioystävälliseen sointiin. Kulttisuosio turvattu!

Helsingin Sanomat

Arto Pajukallio

Keskisuomalainen / Savon Sanomat 4/5

Desibeli.net 4/5

Humu Records / Hillotehdas

Taitaa olla taas syksy tuloillaan, kun Nissisen uusi pitkäsoitto on saapunut kuunteluun. Kaksi vuotta sitten napakasti nimetty II esitteli Nissisen jalostuneen jytärockboogien, jota saatettiin toisinaan koristella pienillä folkin lehvillä. Vajaa vuosi sitten Bizzarro & Jukka Nissinen -yhtyeistyöalbumi yllätti iloisesti, kun maailmat kohtasivat, mutta nyt on aika palata takaisin Nissisen omalle planeetalle.

Jytäävä boogierock tulikin jo mainittua, mutta kiekkoa kevään korvalla pohjustanut Hetken kukka -sinkku osoitti, että kyllä niitä pieniä fok-rock helmiäkin vielä löytyy taskun pohjalta 20-luvun alussa. Kolmannella sooloalbumilla Nissisen vahvuudet ja maneerit alkavat käydä jo tutuiksi, joten nyt on aika pohtia, että mitä kaikkea Nissisen ympärille kasvanut yhtye ja artisti pystyvät palasista varioimaan.

Tarinat keskittyvät elon pieniin riemuihin ja katastrofeihin, jotka saattavat olla ihmisen kokoisia, mutta joiden vaikutukset heijastuvat vuosienkin päähän. Mitä jos olisin silloin tehnyt niin enkä näin, olisiko tuon ja tuon kanssa elo kulkenut jotenkin paremmin – ja miksi ihmeessä me ensinnäkään olemme tällä pallolla? Syviä pohdintoja ryyditetään onneksi kevyemmillä raidoilla, joissa kärsitään mm. Kaikkien aikojen darrojen darraa ja korostetaan kuinka Peruna on perusruokaa. Loistobiisejä kummatkin, muuten.

Kolmas kerta toden sanoo, tietävät jotkut. Toiset puhuvat taas vaikeasta kolmannesta albumista, jolla pitäisi jo ryhtyä etsimään tuoreita laidunmaita. III on vakaata Jukka Nissinen -tuotantoa, jolla tekijän ääni ja tyyli ovat tulleet tutuiksi. Eiväthän kappaleiden rakenteet ja ratkaisut varsinaisesti uusia rintamalinjoja sen kummemmin availe, mutta peruspalikat pyörivät nätisti käsissä ja murikat saadaan rullailemaan vinhasti alamäkeen.

Eikä siinä voi olla hymyilemättä (hyvällä tavalla), kun albumin avaa Jukka Nissinen Anthem. Ehkäpä kiekon lopulle sijoitettu Minun vuoroni nauraa voikin toimia ohjenuorana: Nissinen tekee juttujaan ja hän ei välitä hittojakaan siitä, mitä joku arvioijanplanttu on ehkä hänen tekemisistään mieltä. Ja niinhän sen kuuluu rockissa ollakin.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia

Jukka Nissinen - III

”Kohta viisitoista miljoonaa ihmistä diggaa vain Jukka Nissistä.”

Vieremän kuplettikeisari valmistautuu maailmanvalloitukseen, kansiteksteissäkin on avattu biisien taustat ulkomaankielellä. Ja mikäs on valmistautuessa, Jukka Nissisen kolmas soololevy on miehen paras sellainen.

Minulla otti aikansa ymmärtää Nissisen musiikin ja tekstien olemus. Nissinen on jotenkin niin tavallinen. Sitten tajusin, että hän on kansanlaulaja. Juuri sen tavallisuutensa takia. Nissisen ei ole sottiisia ja polkkaa -tyylistä kansanmusiikkia, vaan musiikkia kansalle. Meille, minulle. Hän on mies, johon melkoniemeläinen 50+ -rokkidiggari pystyy samaistumaan. Näin vuosi sitten Nissisen baarissa Kuopiossa, Humu-klubilla. En esiintymässä, vaan asiakkaana. Onneksi en mennyt hänelle mitään höpöttämään. Muistaakseni… Olin iloinen, kun näin Nissisen polttavan pikkusikaria. Nissinen ei siis ole mikään terveysintoilija ja meitä tasamaan tallaajia parempi, vaan parransängessä ja kumisaappaissa kulkeva suomalainen mies. Kansan mies. Varmasti juo kaljaakin. Ihan kuin me muutkin huonot ihmiset, jotka emme saa epäterveellisiä elämäntapojamme kuriin.

Nissinen laulaa asioista, jotka ovat läheisiä suomalaisille. Keski-ikäisille suomalaisille. Hänen laulunsa eivät kuitenkaan ole perinteistä melankolista miesjollotusta, vaan tavallista asiaa tavallisista asioista tavallisille ihmisille. Hän laulaa kahvinjuonnista, kenkien riisumisesta kylään mennessä, perunasta. Masentuneesta runkkarista ja aikuisten ihmisten välisestä seksistä. Rakkaudesta ja kuolemasta. Jos nyt joskus vähän jostain kirkonpolttajasta tai stalkkerista, niin senkin ymmärtäen.

Perinteiseen suomalaiseen tapaan Nissinen käsittelee arkisia laulunaiheitaan humoristisesti, olematta kuitenkaan kertakäyttövitsailua. En ole huumorimusiikin ystävä, mutta jos kuuntelee suomirokkia, jos on elänyt lapsuutensa ja kasvanut aikuiseksi Juicen, Popedan ja Eppujen tahdittamana, on humoristisuus pakko hyväksyä. Nissisen tyyli on ihan omansa, en osaa verrata häntä edes kupleteista ensimmäiseksi mieleeni tuleviin Veikko Laviin tai Jaakko Teppoon. Tai Leskiseen. Nissinen on syvällinen yrittämättä olla liian viisas.

Nissinen kolmas, jälleen kerran komeisiin kansiin pakattu, soololevy on täynnänsä hittibiisejä. (Vittu jes) Tää on mahtavaa, Kaikkien aikojen darrojen darra, Peruna on perusruokaa ja Electric susimies. Hyttysestä voisi tulla peruskoulun musiikkituntien hitti vanhan ”saaliiksi sain hyttysen” -renkutuksen tilalle: ”kova bändi Kuyss on, kovempi kuin QOTSA.” Se on sitten eri asia tulevatko nämä potentiaaliset hitit Radio Suomessa soimaan. Jukka Nissinen on maamme arkisin rokkitähti, häntä on aikea kuvitella kekkuloimassa television viihdeohjelmissa tai Iltapaskan lööpeissä julkisuutta saadakseen. Ja julkisuus se kai saa biisit radiossa soimaan, luulen ma.

Kansan laulaja Nissinen on rillumarei-perinteen jatkumoa rock’n’roll-twistillä. Alan terminologia on hallussa, tekstit eivät ole mitään hellyys-iskelmää: ”Se oli panoteetä, se häivytti estot, tuntiviisarilla mitattiin aktin kesto.” Silkkaa sixty minute mania, kuten olla pitää. Ei kansa kaipaa turhia hienosteluja, kysykää vaikka Gösta Sundqvistilta.

Vaikka Nissisen kolmas on julkaistu hänen omalla nimellään, on se selkästi myös bändilevy. Nissinen ei vättämättä tarvitsisi bändiä, hänen ensimmäinen yksin tehty soololeynsä toimi komeasti, mutta JN Band on kerrassaan erinomainen ja muutos trubaduurihommiin verrattuna on suunnilleen sama kuin Dylanilla silloin aikanaan: molempi parempi, mutta sähkökitara on aina sähkökitara.

Nissisellä on vauhti päällä. Vuosi sitten ilmestyi erinomainen yhteislevy Bizzarron kanssa, keväällä loistava single Black Peiderin kanssa ja nyt tämä. Tämä upea kolmas soololevy. On niitä jotka meinaavat, ja sitten on niitä jotka tekevät.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Desibeli.net - 9.4.2021

Jukka Nissinen: Hetken kukka

Maailma se keikkuu kaikesta huolimatta eteenpäin radallansa ja Jukka Nissinen valmistautuu hiljalleen kolmannen sooloalbuminsa julkaisuun. Äänessä ovat jälleen lähinnä mies & akustinen kitara, vaikka tietysti sähköisiäkin soittimia ääneen pääsee näissä vajaassa kahdessa ja puolessa minuutissa. Elokuussa ilmestyvän pitkäsoiton ensimmäinen sinkku on pieni folk-rock helmi, jolla Nissinen viivähtää matkalla uuvahtaneen rakkauden haudalla.

Mikä määrittelee rakkauden suuruuden? Onko kyse vain biokemiallisesta reaktiosta, yksinäisyyden pelosta tai jostain muusta? Näitähän nyt on aina pyöritelty epävarmoina, eikä Nissinenkään riko nuppiaan ylipohtimalla asioita. Vertauskuvana voidaan käyttää liian aikaisin raakaan maailmaan eksyvää perhosentoukkaa, joka on tuomittu epäonnistumaan. Hetken kukka -biisissä on myös toinen mielenkiintoinen kaari, kun alun folkimmasta rakkaudesta päädytään biisin lopussa riitojen ja murheiden värittämään folkrock-revittelyyn. Ei kertoja välttämättä mitään suurta kokemuksestaan oppinut, mutta muistuvat sentään mieleen vielä entisen heilan kivat vanhemmat, ja Nissinenhän saa tunnetusti tarinan kuin tarinan elämään isommalla sydämellä.

Desibeli.net

Mika Roth

Keskisuomalainen/Savon Sanomat 4/5 - 2.11.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Vieremäläinen laulaja-lauluntekijä Jukka Nissinen on julkaissut jo parin albumin verran oivallista folk rockiaan. Nissisen elämänmakuisista lauluista Suomalaiset tarjoo kahvit nousi viime vuonna pienoiseksi hitiksi.

Nyt hän on tehtaillut levyllisen musiikkia niin ikään savolaisen Bizzarro-yhtyeen kanssa. Kitaravetoista instrumentaalimusiikkia soittava ryhmä osui samalle levynjulkaisukeikalle Nissisen kanssa ja yhteistyö lähti pian käyntiin.

Taipale Broadcast (Vol 1) on taiteellinen riemuvoitto kummallekin osapuolelle: ilmeisen spontaanisti syntynyt albumi kuulostaa ennen kaikkea vaivattomalta ja siltä välittyy aito yhteissoiton riemu. Musiikillisesti liikutaan Little Featin, The Bandin ja J.J. Calen kaltaisten 1970-luvun klassikoiden viitoittamalla tiellä, joka tarjoaa mainion kasvualustan Nissisen laukomille teksteille.

Aihepiirit vaihtelevat Jeesuksen, Super Mario Bros 2:en ja avaruuden kautta aina rakkauslauluihin. Toivottavasti hieno levy saa myös jatkoa kuten otsikkokin jo lupailee.

Mikko Siltanen

Desibeli.net 4/5 - 22.10.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Vieremän etevin folk-rokkari Jukka Nissinen ja kitaravetoista instrumentaalimusiikkia kulmilla soittava Bizzarro yhdistivät voimansa, eikä lopputulos voinut olla kuin 'jotain muuta'. Jotain jossa kantri-funk, garage ja folkahtava rock kolisevat toistensa jo valmiiksi lommoisiin kylkiin. On ollut puhetta myös savolaisesta kupletista, joten siinähän sitä riittää lusikoitavaa, kun debyyttialbumin aarteita ryhtyy availemaan. Taipale Broadcast Volume 1 vihjaa tietysti jo nimellään, että jatkoa seuraa, mutta keskitytään tähän ensimmäiseen albumiin tällä erää.

Toimitukseen saapunut vinyylilevy on kiistatta hieno formaatti tässä tapauksessa, koska A-puolen sulkeva Doki Doki Panic! on kuin vanhan konsolipelin valikkomusiikkia. Riemuhan siitä repeää, kun B-puolen korkkaava Super Mario Bros 2 sitten kertoo kyseisen pelin sisäavaruudet, loiston ja tarkoituksen. Ja tämä tarina osataan kertoa jonkinlaisen folkrockin voimin, sekä puhtoisen fanipojan sanakääntein.

A-puolen avaava Je suis Jesus rokkailee amerikkalaisen countryn ja folkin kulmilla, groovaavan siivun ottaessa päälle viisi minuuttia. Loistava teksti ja svengaava soitto johdattavat Avaruus on kotini -sinkkuun, joka on yhä hersyvä kupletti elon faktoista. Arjen typeriksikin tulkittavia rattaita arvostelee myös B-puolelle sijoitettu bluesrockahtava Oravanpyörä, joka niin ikään katselee kaikkea laajemmalla linssillä, eikä kertoja tässäkään tapauksessa nosta itseään norsunluusta tehtyyn torniin, vaan ymmärtää oman osansa. Ole kuluttaja ja kulu hiljalleen pois.

Henkilökohtaisemmalle tasolle päästään, kun Toinen pääsiäispäivä kertaa pitkän makkaranpaistoreissun koko tarinan. Lumeen juuttunut volkkari, traktorinhakureissu ja reserviupseerien entinen rälläysmökki, jotka kaikki nivoutuvat yhteen täysin skitson sään kanssa. Seitsemänminuuttinen soittoilottelu on sitä funkeinta kamaa tällä erää, tällaistahan olisi saattanut soida vaikka Woodstockissa, kun tähdet – tai sadepilvet – olivat juuri oikeissa asennoissa. Heleämmäksi folkiksi käännetty Murennusjoki kertaa puolestaan tulvivan kevätpäivän mahtavuutta. Periaatteessa kaikki on katastrofialuetta, mutta samalla kun koivikoiden keskellä voi soutaa kanootilla, vavisuttaa tilanteen surrealistisuus. Laulettu osuus lähes 8 minuuttisesta siivusta ei kestä kuin reilun minuutin verran, mutta kun kuulija on johdatettu keskelle pienoista vedenpaisumusta, kulkee hiljalleen muuntuva biisi kuin tarinan joki: muotoja on vaikea hahmottaa, mutta kaiken tarkoitus on kyllä selvillä.

Joku voisi haukkua levyä sillisalaattimaiseksi, tuon jonkun vieruskaveri saattaisi taas ylistää levyä tyylillisesti rikkaaksi ja yllättäväksi – vieläpä täysin samoin perustein. Itse olin jo antamassa viidettä tähteä tälle ihmiselon hassulle kartastolle, kunnes muistin otsikon perässä olevan numeron. Mitä jos ne pistävät vielä tätäkin paremmaksi? Toki ensimmäinen sinkkuraita Rankaisen lempeydellä toi jo Marc Bolanin Savon peräkylille, ja groovea folkrockkiin lataava Jäät kierrättää ikuista bluesin kuviotaan herkullisesti, mutta maltetaan vielä.

Albumi on äänitetty yhtenä viikonloppuna tammikuussa, joten toivon täydestä sydämestäni, että tarina saa jatkoa – ja orkesteri ehtisi myös esiintyä mahdollisimman monilla estradeilla. Olen kuunnellut levyä todella paljon, eikä se heikkene tippaakaan, vaikka Toinen pääsiäispäivä soisi kymmenettä kertaa saman päivän aikana. Vieruskaverit voivat tietysti olla toista mieltä, mutta se on heidän asiansa.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 19.10.2020

Bizzarro & Jukka Nissinen: Taipale Broadcast Volume 1

Kirjoitan levyarvosteluni mieluiten ensifiiliksieni mukaan, nopeasti. Olen hätähinen mies. Joskus se kostautuu, kuten Jukka Nissisen kakkosalbumista kirjoittaessani. Pidin levystä, kehuinkin sitä, mutta olin vähän nihkeä. Nissisen laulutyylin omaksuminen vaati aikaa, huumoriin verhottu syvällisyys ei heti auennut. Myöhempien kuuntelujen ja Nissisen tulkinnan ominaispiirteiden hyväksymisen jälkeen levy kolahti ihan toiseen malliin. Välillä pitäisi malttaa.

Joka tapauksessa odotin innolla Nissisen ja Bizzarron yhteisalbumia. Bizzarron debyyttialbumi oli kerrassaan loistava ja Nissinen paljastui kuuntelukertojen myötä omaperäiseksi, taitavaksi ja viisaaksi lauluntekijäksi. Toki yhteislevyn odotukseen sisältyi hitunen jännitystä, epäilyäkin. Että miten Nissisen kuitenkin trubaduurimainen ja laulelmallinen meininki toimii elokuvallista rootsmusaa esittävän Bizzarron säestämänä. Turhaan epäilin, hyvin Taipale broadcast volume 1 toimii.

Bizzarron ja Nissisen kohtaaminen on tehnyt hyvää molemmille. Instrumentaalimusaa eivät kuuntele kuin kaltaiseni paatuneet musadiggarit ja Bizzarro tuo Nissisen lauluille uutta ilmettä. Nissisen bändi oli hyvä edelliselläkin levyllä, mutta Bizzarro tuo mukanaan bluesin. Nissinen voisi hyvin ja toimivasti esittää laulujaan mies ja kitara -pohjalta, mutta bändi antaa hänen biiseilleen lisäarvoa. Ja tietysti kannattaa huomioida, että tämä on Bizzarro & Nissinen, ei Nissinen & Bizzarro. Sanat ovat Nissisen, mutta yli puolet sävellyksistä on yhteistyötä.

Tuhti ja jykeväsoundinen Taipale broadcast volume 1 alkaa maukkaalla suomusiikilla, Tony Joe Whiten ja Creedencen hengessä. Je suis Jesus on silkkaa asiaa. Ajankohtaistakin ajankohtaisempi saarna, joka itseään kristillisiksi kutsuvien pitäisi kuunnella tarkasti. Avaruus on kotini on tyylipuhdasta Nissistä. Hänellä on paljon sanottavaa ja aina siinä sanottavassa on tiukkaa asiaa. ”Dinosaurukset ei toimineet, eikä karvaton apina, miten olisi seuraavaksi fiksu etana.”

Rennon tiukkaa boogieta Jäät seuraava Toinen pääsiäispäivä tuo mieleen suomalaiskansallisen version Robbie Robertsonin Somewhere down the Crazy riveristä. Ilman kertosäettä, tosin: tarinallinen kuin baarinpöydässä tai leirinuotiolla puhuttu biisi alkaa, ei oikeastaan etene mihinkään, siinä ei ole huippukohtaa. Sitten se loppuu. Silti se kiinnostaa ja kiehtoo, se on kuin elämä itse. Lopun tutunkuuloinen melodia luo elämään sopivaa hautajaistunnelmaa.

A-puolen päättävä kilkuttelu Doki doki panic! ja b-puolen aloittava Super Mario Bros 2 menevät meiksiltä viheltäen yli ja ohi, olen digiseniili kaikessa tietokonepeleihin liittyvässä. Hieman jopa ylpeä siitä, myönnän. Onneksi Super Mario Bros 2 on kuitenkin biisinä ihan ok. Hölmöt rakastuu on leimallista Nissistä niin sävellyksenä kuin sanoitukseltaankin. ”Miks hölmöt rakastuu aina uudestaan ja uudestaan, siks kai niille ilkutaan.” Oravanpyörä on Je suis Jesus -henkinen bluesriffinen tyylittely, en lakkaa ihastelemasta Nissisen kielikuvia: ”se on yhtä hauskaa kuin lapsena syödä pieniä kiviä”.

Rankaisen lempeydellä voisi sanomansa epämuodikkuudesta huolimatta olla levyn hittibiisi ja Murennusjoki päättää levyn komeasti. Upea, unenomainen maalaisromanttisesta laulemasta helisevään ambientiin liitävä teos on kaunis kuin pellonlaidalla soliseva puro. Bändit hajoo ja Suomalaiset tarjoo kahvit kaltaisia hittejä Taipale broadcastilla ei ole, mutta sen hyvyys on Nissisen ajatuksia herättävissä sanoituksissa ja Bizzarron groovessa. Bizzarron ja Nissisen liitto on onnistunut, Taipale broadcast volume 1 on kuherruskuukausi ja hyvä alku. Volume 2 saattaa olla mestariteos.

Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta

Mika Kähkönen

Kulttuuritoimitus - Parasta juuri nyt (19.8.2019)

Tekstivetoisuus määrittää kotimaisen rockin perinnettä. Juice, Hector, Tuomari, Dave, Ismo, Kauko ja moni muu ovat avanneet ladun, jolla rokkailun kyljessä ei viihdy pelkkä piipappaluula, vaan lauluissa kerrtotaan jotain oikeaa jostain oikeista asioista. Parhaimmillaan perinne tuottaa musaa, joka puhuttelee lantionseudun lisäksi aivoja. Pahimmillaan se pakottaa myös ne, joilla sanottavaa on vanhoja mestareita vähemmän, vääntämään näennäissyvällistä lyriikkaa bassokuvion tueksi.

Vieremäläisen Jukka Nissisen toinen pitkäsoittolevy II (virallinen ilmestymispäivä 23.8.2019) ei ole yksiselitteisesti tekstivetoinen, koska sen kappaleet ovat ns. kunnon musaa pelkän instrumentaationsa ansiosta. Silti sen tehokkaimmat koukut ovat sanoituksellisia. Tuoreita, hauskoja ja puhuttelevia näkökulmia löytyy muun muassa robottikehossa elämiseen, huumeiden hallussapitoon, kirkkojen polttamiseen, kahvitteluun, John Ramboon sekä vissyyn ja ruisleipään.

Suomalainen kansanluonne ja tapakulttuuri tiivistyvät hittisinglen kertosäkeessä: ”Suomalaiset tarjoo kahvit, minne sä ikinä meet / suomalaiset jättää kengät eteiseen”. Kyllä jämpti on näin.

Arvio Kulttuuritoimitus -sivustolla

Ville Pirinen

Soundi 9/2019 4/5

Desibeli.net - 4/5

Jukka Nissinen: II Jukka Nissinen keskittyi ensimmäisellä albumillaan ’mies & kitara’ -meininkiin, mutta uudella pitkäsoitolla ääneen pääsee jo kunnon bändi. Nasevasti nimetty II soikin täydempänä mutta suorana, ja suoraviivaisuus ulottuu niin lyriikoihin kuin ironiaankin, joka kartoittaa arjen mukulakivikatuja tarkoilla silmillään.

Albumia ennakoinut Suomalainen tarjoo kahvit -sinkku lupaili jopa napoleoninmopomaista boogie rockia kieli poskessa, mutta kokonaisuutena II on tuon iloisen rallin ja debyyttialbumin välimaastoon sijoittuva kummajainen. Raitoja kiekolle on siunaantunut kokonaista neljätoista kappaletta, joissa on tosin mukana kaksi alle minuutin mittaista pikataivalta. Eivätkä nuo ketterästi juoksevat numerot ole suinkaan mitään välisoittoja, sillä Spaceship Earth ottaa kärkevästi kantaa ja Valmis maailma iskee silmää kantrikuppilan kulmalta Peitsamon lyriikat plakkarissaan.

Pääosin biisit ylittävät kuitenkin kahden minuutin rajapyykin, eivätkä perinteisen 70-lukulaisen jytäboogierockin kaavapaperit pääse juuri yllättämään. Soundeissa ja mausteissa sen sijaan soppaan viskotaan rohtoa purkista jos toisestakin, niin Nixonin aikaisen Amerikan kuin Kekkosen aikaisen Suomenkin hyväillessä aisteja kerran toisensa jälkeen.

Sävelet eivät siis varsinaisesti häkellytä, mutta John Rambo rokkaa halki listimistarinansa onnistuneesti ja Kirkonpolttaja osaa löytää mediavetoisesta yhteiskunnastamme pohdintoja innoittavia kulmauksia. Entä onko olemassa pilvifolkglamia? Jos on, niin Hallussapitäjän täytyy olla kyseisen genren valioyksilö. Pinnat ongelmaisen Lou Reedin mainitsemisesta. Eikä tietenkään rakkauskaan ole täysin tuntematon, kylmenneiden tunteiden koristaessa Et oo tuntevinaan -rallia ja toisessa päässä spektriä Taivaallinen olento on miltei ylimaallinen kokemus.

Monipuolisemmin, rikkaammin ja rohkeammin siis rokkaa Nissinen yhtyeineen toisella pitkäsoitolla, joka on sitä hitaasti kasvavaa laatua. Suositellaan etenkin elämää rakastaville, mutta myös itseään tosikkoina pitäville.

Arvio Desibeli.net -sivustolla

Mika Roth

Kulttuuritoimitus

Lisää suoraviivaista ja ironista sanailua – Jukka Nissinen laajentaa kakkosalbumillaan bändisoittoon

Levyarvio: Maanviljelijä ja kääntäjä Jukka Nissisen kakkoslevy II nostaa bändisoiton myötä esille monta Nissisen tähän mennessä parasta kappaletta mutta pitää sisällään myös hiukan vaisumpaa materiaalia

Jumalan ruoska -punkyhtyeestä tuttu vieremäläinen maanviljelijä ja kääntäjä Jukka Nissinen julkaisi mies ja kitara -rakenteisen soolodebyyttinsä vuonna 2017. Jo silloin miehen suoraviivaisen riisuttu mutta ironialla ladattu sanailu nousi esille. Esimerkiksi hirtehinen Polttoitsemurha toimii. Nyt Nissiseltä saadaan kuulla toinen albumillinen vastaavanlaisia tarinoita, mutta nyt bändin soittamana.

Musiikillisesti Nissinen liikkuu debyytin tavoin folkista rockiin mutta annostelee elementtejä myös bluesista. Myös savolainen kuplettiperinne on selkeä vaikute. Jukka Nissisen bändissä soittaa lyömissä Mikko Alvasto, bassossa Santtu Lähderinne, huuliharpussa ja bongoissa Ville Miettinen, bongoissa myös Ville Pyykkö sekä avausraidalla Bändit hajoo kitarasoolon Konsta Lappi. Maestro itse soittaa kitaraa, koskettimia ja triangelia. Vaikka laulussa Nissinen on selkeästi eturivissä, tarjoilee yhtye myös vahvasti taustalaulua.

Olennaisinta on toki, löytyykö kakkosalbumilta sellaisia koukukkaita hetkiä, jotka jäisivät soimaan? Kyllä, etenkin ansaitusti etukäteen julkaistu Suomalaiset tarjoo kahvit -rokki on yksi kuluvan vuoden parhaita biisejä ja onnistuu tavoittamaan jotain suomalaisesta mielenlaadusta. Kahvia on tarjolla missä vain ja kengät jätetään eteiseen.

Myös hilpeä Et oo tuntevinaan sukeltaa oivasti urpoon suomalaiseen kykenemättömyyteen kertoa kiinnostuksestaan. Reissumies on samoin oivallinen, huuliharpulla ryyditetty menopala siitä, kuinka vissy ja ruisleipä miehen tiellä pitää.

Toinen olennainen kysymys on mitä uutta bändisoitto tuo kokonaisilmeeseen. Heti avausraita Bändit hajoo iskee tiskiin bluesisti karhean rockin, jossa Nissisen positiivinen ja menevä laulu saa taakseen mukavan mureasti etenevän rallin. Nuoruuden hairahdusta avaava Kirkonpolttaja yhdistelee kuplettia haikeaan muisteloon, 52 tuumaa tsiigaa telkkaria, kiertää lenkkiä ja nostaa stemma-huudetulla kertosäkeellään mukavasti menohaluja.

Suomenkielisestä lyriikastaan huolimatta englanniksi nimetty Spaceship Earth loppuu herkullisesti kysymykseen ”mitä sinä sanoisit semmosesta, jos syanidia dokaamme”. Myös hiukan ärsyttävämpiä raitoja löytyy, kuten esimerkiksi Hallussapitäjä, jossa ”possessoidaan dänkkii”. Elämän tarkoitus näppäilee huohottavaa verbaalista hölkkää hiukan liikaa pikajuoksuna.

Toisen puolen aloittaa unelias Robottikeho, joka nousee mukavasti riehakkaaseen rokkipaahtolentoon pohtiessaan tulevaisuuden robotiikan hyviä ja huonoja puolia. John Rambo pohtii Rambon alokasaikoja, luonteenpiirteitä ja tappokoneen tarpeettomuutta siviilissä mukavan koukukkaalla otteella. Taivaallinen olento näppäilee hiukan ohilipuvasti, myöskään raukea, Cheekin elämäkerrasta ammentava Suihkulähteet suihkuaa ei oikein lähde. Onneksi albumin päättävä Valmis maailma kaahaa kepeästi pohdiskellen hyvän loppurynnistyksen kokonaisuudelle.

Levyn parhaat hetket nousevat vahvasti esille mutta vähemmän koukuttavaa materiaalia on turhan paljon. Bändisoiton suomat varioimismahdollisuudet tuovat huomattavasti lisää nyansseja ja alleviivaavat Nissisen laulamien tarinoiden vahvaa imua. Bändimalliin siirtyminen siis kannatti.

Vinyylin oheen on biisien kohdalle ujutettu lyhyt tiivistys siitä mistä on kyse ja sanojen perään myös soinnut, mikä on mukava bonus.

Arvio Kulttuuritoimitus -sivustolla

Ilkka Valpasvuo

Rajatapauksia 2.8.2019

Jukka Nissinen II

”Suomalaiset tarjoo kahvit minne ikinä meet, suomalaiset jättää kengät eteiseen.”

Jukka Nissinen tiivistää pirtinpöytä- ja pullapitkosuomalaisuuden tuolla lauseella uudella albumillaan II. Kannen kuva kertoo albumista paljon. Siinä ei tulvi Mississippi, eikä Viides linja Kalliossa, vaan pohjoissavolaisella märällä pellolla seisoo lippahattupäinen partamies kumisaappaat jalassa. Kansi on yhtä komea kuin J.A. Mäen sooloalbumilla. II on komea paitsi visuaalisesti, myös soundillisesti ja kansitekstillisesti. Onnistunut vinyylilevy.

Jukka Nissinen II lähtee käyntiin levyn parhaimmistoon kuuluvalla biisillä Bändit hajoo. Se on ikäiselleni, hehkeimmän lapsuutensa punkin ja uuden aallon vaikutuspiirissä viettäneelle, tuttua hyvän mielen musiikkia. Iloista ja energistä. Edes tekstit eivät ole synkkiä, vaan karun todellisia: ”Yöt menee kuten menee päivätkin, oon allapäin ja ajattelen sinua vaan. Hommat kusee, pinna on kiree, ei paljaalla korvalla löydy vire, ja mun virittimestä on loppunut patterit.”

Nissinen on tekstipainotteinen laulaja-lauluntekijä. Albumi on täynnä loistavia, aforismimaisia lauseita. Puheenomainen kirjoitustyyli, tavallisista asioista kertovat tarinat. Nissinen saa ne kuulostamaan elämää suuremmilta. Lämpenin esimerkiksi Kirkonpolttajan tarinalle. Voin kuvitella, että noin kirkonpolttaja ajattelee. ”Silloin tuntui, että se oli paras idea mitä koskaan oon saanut milloinkaan, mutta vähitellen alkaa tuntuu siltä, että ei se sitä välttämättä ollutkaan.” Nissinen laulaa elämän rajallisuudesta ja epäonnistumisista, mutta ei surkeile. ”Netti pätkii ja akku loppuu eikä kukaan tiedä missä mä oon. Moottorikelkan jäljet pikkuhiljaa peittyy sohjoon. Mutta tavallaanhan se voi olla ihan siistii?”

Vaikka olen armoton kotikutoisuuden ystävä, niin ihan täysiä Nissisen musa ei minulle nappaa. Hän on köyhän miehen Jukka Nousiainen. Tai vielä köyhemmän Röyhkä. Jos kaikki biisit olisivat samaa tasoa kuin Bändit hajoo ja varmasti tuleva radiohitti Suomalaiset tarjoo kahvit, kulkisin pellolla takki auki Nissis-paidassa. Nyt jään odottavalle kannalle. Osa biiseistä on renkutuksia. Kirkonpolttaja on sellainen hyvällä tavalla, mutta jotkut ovat turhan rennolla kädellä vedettyjä. En tiedä, ehkä olen väärässä. Esimerkiksi 52 tuumaa rasitti alkuun, mutta kertosäkeen hoilotus viehättää ja lämmittää. Reissumies on rokkaavudessaan levyn onnistuneinta materiaalia, ja vaativan elokuvamakuni takia tykästyin John Ramboon.

Olen Nissisen musiikin kohderyhmää, kuuntelen muun muassa Nousiaista, Klemettiä, Hullu Ruusua ja Lasten Hautausmaata. Nissinen vaeltaa samoja polkuja, mutta ei ole aivan samalla tasolla. Nissisen biisit ovat enemmän kupletteja kuin rokkia. Röyhkä esittämässä kupletteja. Kuplettimaisuutta korostaa Elämän tarkoitus, joka on kuin Palefacen modernisoima kansanlaulu.

Kai se on tuo renkutusten liiallinen iloisuus, jonka takia nihkeilen. Nissisen biiseissä on liikaa huumoriaspektia tosikolle. Gösta Sundqvist kutsui itseään vitun virnuilijaksi, Nissisessä on sitä samaa. Savolaisuus pyrkii pintaan. Eikö sitä nyt välillä voisi olla synkkä? Edes vähän. Jooko? Taivaallinen olento melkein on. Se onkin hieno biisi.

Ehkä Jukka Nissinen virnuillee ja vitsailee, mutta hän on aito. Ei hän meille kuulijoille virnuile, ei tee meistä pilaa. Huumori on aina ollut osa suomirokkia. Sille ei voi mitään, se on pakko hyväksyä. Ei tällaisia tekstejä voi kirjoittaa, jos ei ole tosissaan.

Arvio Rajatapauksia -sivustolla

Mika Kähkönen