Desibeli.net - 5/5

Paha-Viitanen: Perilliset

Rockin alkuvoimaisuudesta on tullut paasattua toisinaan ehkä tarpeettomastikin, mutta tässä olisi taas yksi elävä osoitus tuon voiman kiistattomasta kahlitsemattomuudesta. Paha-Viitanen näet nuijii ja rouhii rockin murikoita niin riffikkäillä, paukkuvilla ja säröisillä värkeillä, ettei mitään rajaa. Yksitoista numeroa, yksitoista onnistumista ja helkutinmoinen määrä angstia annosteltuna nyrkkiin sopiviin annoksiin.

Rosoisin mahdollinen garage on mainio alkupiste, mutta maanisen punkin raivokkuus on myös otettava huomioon, kun näitä pelikarttoja yrittää hahmotella liitutaululle. Psychobilly tuli mainittua jo alkuvuodesta ilmestyneen Huumeita-sinkun yhteydessä, eikä mm. Avaruussoturin balladi ole juuri sivummassa tuolta Amerikan preerioiden halki kiemurtelevalta kinttupolulta. Raivo ja ahdistus jalostuvat, kun Syöttöporsas hilluu onnensa (tunkion) kukkulalla ja Psykoosikänni on niin hauskaa, että naamalle vääntyvä irvistys on hymyä. Sen on pakko olla.

Yksi osanen kaavan repaleisuuteen taipuvaisesta reunuksesta on tietysti mustin mahdollinen huumori, jonka rintamalinjoja on toisinaan haastavaa havaita. Että sanotaanko tuo ja tuo nyt kuinka ’tosissaan’, ja mihin ihmeeseen tuossakin viitataan? Kukkahattutädit haukkovat taatusti henkeä, samoin kuin sivistyneempään ja sileämpään soundiin tottuneet nirppanokat – ja juuri näin Paha-Viitanen taatusti haluaakin profiloitua, tai sitten trion häijyssä pilkkeessä on vain sattuman sorkintaa seassa. Mistäs näistä tietää ja mitä sillä toisaalta on väliä, kun Perilliset toimii kuin aseman kolmipyttyinen vessakoppi.

Paha-Viitanen veivaa kuolemankonettaan virne naamatauluillaan ja bluespohjainen kitararock on mukiloitu, kolaroitu, raastettu ja potkittu niin lommoille, ettei tässä voi kuin todeta: täydellistä! Näinhän sen pitikin mennä, että takalistossa tuntuu, sormiin tarttuu tikkuja ja rintalasta anoo armoa iskusateessa. Perilliset vie maanisen alkurockin oman garagensa luvattuun maahan, eikä siihen kulu 40 vuotta, ei edes 33 minuuttia.

Desibeli.net

Mika Roth

Soundi 4/5

Soundi
Virpi Suomi

Rajatapauksia

Paha-Viitanen: Perilliset

Paha-Viitanen on ennallaan, mutta myös kehittynyt. Jopa vähän uudistunut. Paha-Viitasessa kuuluu koko rock’n’rollin aikajana, ja se on kehittänyt kaikkein rajuimmasta siitä omannäköisensä version. Se versio on hurja, raaka ja hauska. Siinä versiossa kuuluvat kaikkein hurjimmat bändit aina The Sonicsista Venomiin. Monet alkukantaisen rytmimusiikin suuret ja pienet nimet. Jo Perilliset-lp:n Anja Sollaksen taiteilemasta kannesta näkee, minkälaisen äidin maidosta bändi on vaikutteensa imenyt. Ennen Elvistä oli vaikka mitä, mutta Kuningas oli kuitenkin alkuräjähdys suunnattomalle määrälle myöhempiä rockmusiikin pioneereja.

Paha-Viitanen on kotimaisen indierokin superbändi, jonka juurilta löytyvät muun muassa The Country Dark (Mika Sollas), Chop Suey (Sollas ja Janne Heikkinen) ja Pekka Pirttikankaan ansiosta pitkä lista muitakin mahtavia bändejä. Aiemmin orkesterilta on ilmestynyt Vihreät kasvot -kasetti.

Perilliset on raakaa ja hieman pelottavaa rock’n’rollia, joka koostuu kaaoksesta, metelistä ja ankarasta perinteen tuntemisesta. Tietenkin siinä on myös huumoriaspekti mukana, ei tällaista musiikkia voi täysin totisena vääntää. ”Kalle-Kustaa Korkki muniansa sorkki, mut vetääkö kamaa meidän pikku Jorkki.” Vakavaa asiaa vitsikkäästi. Ei Motörheadkaan ollut tosikkobändi, eikä Little Richard vetänyt Tutti fruttia suu mutrussa. Perillisillä ei ole vahingossa Peter Pan ja kadonneet pojat -nimistä laulua, yhdenlaisia koskaan aikuisiksi kasvamattomia poikiahan nämä rokkenrollia koko ikänsä vääntävät äijät ovat. Ko. biisi on sekoitus garagepsykedeliaa ja alkuaikojen primitiivistä jytämusiikkia.

Vaikka Perillisten tyyli on kaikessa sekavuudessaan yhtenäinen ja kaikki biisit ovat lähtökohtaisesti kovaa rokkia, on niissä runsaasti vaihtelua. Meininki on mollivoittoista, välillä käydään doomisti stoner-osastolla (munniharpulla maustettu Appalakkien vuoristossa, hienoa perinteiden sekoittamista jo nimikin), ja Avaruussoturin balladi flirttailee suorastaan iskelmällisen suomirokin hoodeilla rautalankameiningillään. Kaikesta välittyy soittamisen riemu. Täytyy olla ammattimies saadakseen musiikkinsa kuulostamaan yhtä aikaa niin amatöörimäiseltä räpeltämiseltä kuin rock’n’rollin tiukimmalta ytimeltä. Paha-Viitanen on ottanut sydämeensä viidakkomusiikin pahan sielun ja nauraa sille ja sen kanssa. ”Kaikki loppuu aikanaan, vitutus ei milloinkaan.”

Paha-Viitasen kitaristi Pirttikangas on hämmentävän monipuolinen muusikko. Astro Can Caravanissa hän tuuttaa puhdasta jazzia, Paha-Viitasessa ääri-rock’n’rollia, ja mitä kaikkea noiden väliin mahtuukaan. Astro Can Caravan ja Paha-Viitanen eivät kuitenkaan ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään luulisi: Paha-Viitasen kulkevassa metelöinnissä on jazzin vapautta ja ilmavuutta. Ja tilaa: Paha-Viitasella ei ole basistia, homma hoituu kahdella kitaralla. Legenda kertoo, että laulaja-lauluntekijä-kitaristi Sollakselta katkesi vuonna -89 kitarasta kaksi ylintä kieltä, ja sen jälkeen hän on soittanut sitä neljällä, bassovahvarin läpi. Siksi kai huomasin basson puutteen vasta kansitekstejä lukiessani.

Perilliset on niin kokonaisvaltainen paketti raakaa metelöintä, että pitää erikseen kiittää Humu Recordsia siitä, että yhtiön seuraava julkaisu Tinyhawk & Bizzarro tulee olemaan korville huomattavasti hellempää kamaa. Paha-Viitanen ei ole musiikkia kaikille, mutta sen pitäisi olla. Äiti saa olla pojistaan ylpeä.

Desibeli.net

Mika Kähönen

Helsingin Sanomat - 2.2.2021 4/5

Paha-Viitanen: Vihreät kasvot

RUJOA ROKKIA ja kauhujuttuja! Mika Sollaksen, Faarao Pirttikankaan ja Janne Heikkisen muodostama Paha-Viitanen ponnistaa samasta kummitustarinoita ja hullunkiiltoista näkemystä yhdistävästä henkisestä ilmapiiristä kuin vaikka Screaming Lord Sutch ja The Cramps.

Pohjois-Savon Varpaisjärveltä lähtöjään oleva soittajisto onnistuu tuomaan musiikkinsa myös jotain hyvin paikallisen oloista, kuten kappaleissa Suokatu 13 ja Varpaisjärvi ADD.

Jos vaikka Kauko Röyhkän hieno Paha maa kuulostaa tekstiltään toisen käden kertomuksilta, tässä kohelluksessa tuntuu, kuin asialla olisivat näkijät ja kokijat itse. Samalla laulujen palavat naiset ja perverssit aaveet tuntuvat vielä hiukan kutkuttavammilta.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007778170.html

Heikki Romppainen

Soundi 18.12.2020 - 4/5

Soundi
Virpi Suomi

Desibeli.net - 11.12.2020

Paha-Viitanen: Vihreät kasvot

Paha-Viitanen on psykoottista rockia soittava trio, jonka taustalta löytyy rock-ympyröistä tuttuja miehiä. Vokalisti-kitaristi Mika Sollas ja rumpali Janne Heikkinen jakavat historiaa ainakin Festermen ja Chop Suey -orkestereista, minkä lisäksi Sollas on tietysti osa loistavaa The Country Dark -ryhmää. Soolokitaran varressa vaikuttaa ja vakuuttaa puolestaan itsensä Faarao Pirttikangas, joten kolmikannan kulmat ovat timmissä terässä.

Entäs sitten itse musiikki? Joulun alla moni paketti on päältä kaunis, mutta näiden kääreiden takaa löytyy silkkaa dynamiittia. Psykoottinen rollaus on korkeaoktaanista ja suomalaisen outorockin raskaat viitat makaavat psychobillyn päällä, kuin sateeton myrskypilvi pölyisen kyläpahasen yllä. Tuimalta näyttää, mutta helpotusta ei ole tulossa – ja se painostavuus onkin koko homman juoni.

Vain kaksi biisiä puristuu juuri ja juuri kahden ja puolen minuutin tuolle puolen, soundien ollessa kauniisti sanottuna primitiivisiä. Rankkuus ja rosoisuus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että soitto olisi suttuista tai sovitukset mitenkään lepsuja. Raivokkuuskin on taitolaji, jonka avulla Vihreät kasvot saadaan hohtamaan ja Palava nainen jää kummittelemaan mielen sopukoihin.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 5.12.2020

Paha-Viitanen – Vihreät kasvot

Se tunne, kun itsellesi tuntematonta bändiä ensimmäistä kertaa kuunnellessasi hymy leviää korviin asti. Pää alkaa heilua musiikin tahtiin, nyrkki iskee ilmaan. Sitä ei voita mikään. Se tunne tuli taas, tällä kertaa Paha-Viitasen Vihreät kasvot -kasettia kuunnellessani.

Tai kasettia ja kasettia. Myönnän, että poltin Vihreät kasvot cd-rompulle ja kuuntelin sen ensimmäistä kertaa autossa. Nykyautoissa ei kasettisoitinta ole, kohta ei edes cd-soitinta. Hirvittää ajatellakin, että eräänä päivänä en ehkä enää voi autossani levyjä kuunnella. Valtavan levykokoelman omistavana en millään haluaisi ottaa suoratoistopalveluja käyttööni.

Mutta asiaan. Kun näin uutisen Mika Sollaksen ja Faarao Pirttikankaan yhteislevystä, tuuletin. Tätä olen odottanut! Paha-Viitanen on superbändi, Varpaisjärven suuret pojat vihdoinkin yhdessä! En tiennyt mitä tuleman pitää, mutta tiesin, että ainakaan ei huonoa. Oikeassa olin. Sollas, Pirttikangas ja rumpali Janne Heikkinen keittävät niin helvetillisen mökämusiikkisopan, että pää räjähtää. Se soppa on ankara, hauska, vauhdikas, hurmoksellinen, jopa hieman pelottava.

Paha-Viitasessa soi MC5 ja Stooges, siinä soi The Velvet Underground, Radiopuhelimet ja Bad Vugum -indie sekä savolainen hulluus. Tietenkin The Cramps ja The Country Dark. Bändin musiikillinen johtohahmo on Sollas, sen verran ankarasti tästä The Country Dark ja Chop Suey läpi paistaa, ja Sollas on tehnyt melkein kaikki biisit yksin. Se, että Pirttikangas osoittaa taitonsa huikeana mökämusakitaristina, ei tietenkään yllätä. Hänhän soittaa ihan mitä vain. Jatsit ja bluussit ja virret, miksei sitten myös rankimman rock’n’roll-räminän, jopa rautalangan. Esimerkiksi nimibiisin kitaratyylittely hellii korvia.

Vihreät kasvot ei ole pituudella pilattu, joten tähän voi tutustua, vaikkei se ihan ominta genreä olisikaan. Paha-Viitanen on kuitenkin marginaalimusiikkia ja sellaisena se tulee aina pysymään. Yhden käden sormilla pystyn luettelemaan ne ystäväni ja toverini, jotka tästä tykkäävät. Tai jotka tätä edes sietävät. Paha-Viitanen ei ole musiikkia kaikille, se ei koskaan tule soimaan Radio Suomen päiväohjelmissa, ei minkään kaupallisen radion taajuuksilla.

Jos etsit täydellisillä soundeilla esitettyä herkkää ja rauhoittavaa pitsinnypäläysmusiikkia tai kuuntelet mieluiten valaan ääntelyä, pysy Paha-Viitasesta kaukana. Tulee paha mieli muuten. Vaan jos etsit raainta mahdollista rock’n’rollia, sen hulluutta, huumoria ja pelottavuutta, hanki käsiisi Vihreät kasvot -kasetti.

Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta

Mika Kähkönen