Desibeli.net 5/5

Melankoliassa uitettu melodinen kitarapoprock on supersuomalainen juttu, etenkin kun musiikin kylkeen upotetaan vielä folkahtavaa soundia. En lausu ääneen niitä suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, jotka Alle jään -levy mieleen nosti, koska se vain siirtäisi huomiota pois itse asiasta: mestarillisesta esikoisalbumista. Päivälleen puoli vuotta sitten ihastelin Missä olet Peukaloliisa / Painajaisia ja kotihommia -tuplasinkun kantokykyä, biisiparin kellottaessa päälle 12 minuuttia.

Nyt ollaan valoisalla puolella vuotta ja kevääksi lupailtu albumi on totisinta totta. Kahdeksan raitaa ja karvan alle kolme varttia pintaansa monimutkaisempaa musiikkia, vain kahden siivun alittaessa viiden minuutin rajan. Yhtyeen luovina moottoreina toimivat vokalisti Elina Selamo ja säveltäjäkitaristi Jukka Ollikainen, jotka ovat kuuleman mukaan tehneet kappaleita vuorovedolla, eli ideoita ja ajatuksia on palloteltu puolelta toiselle.

Liekö tuo tapa sitten tuonut siivuihin tätä outoa tenhoa ja vetovoimaa, joka saa esikoisen loistamaan näin rikkaana. Esimerkiksi Kell’ onni on vain kasvaa ja kasvaa halki kuusi ja puoliminuuttisen matkansa, lopun koittaessa vielä kaiken kuullunkin jälkeen jotenkin liian aikaisin. Surupuseroiset antaa tiukuvispilöille kyytiä kerran toisensa jälkeen, eikä mikään ratkaisu tunnu pakotetulta, vaan kaikki tapahtuu ajallaan ja kohdillaan.

Aikoinaan ensimmäisen sinkun A-puoleksi nostettu Teollisuuden voima puskee vauhtiin päästyään langoille krautrockia sitä tahtia, että watit vain rätisevät ja voiman tunteet ilmassa. Idean tasolla etäisyyttä ankkurina soivaan Syitä elää -folktunnelmointiin on mahdoton määrä – ja silti kaikki ääripäät soundaavat jo esikoispitkäsoitolla vain yhtyeelle itselleen. Asiaa auttaa tietysti Selamon persoonallinen ääni ja laulutyyli, joka antaa musiikille kasvot ja sanoille sielun.

Ison osan saavutuksesta ansaitsee kuitenkin myös väkevän soundin omaava yhtye, joka pystyy siirtämään biisintekijöiden ideat tähän maailmaan. Tarina ei kerro paljonko työstöä on pajoilla vaadittu, eikä taustoja valoteta oikeastaan juuri mitenkään, mysteerisyys tuntuu olevan osa isompaa tarinaa. Hattua silti päästä myös kolmikon Markus Lumipuu, Anna-Riikka Vehviläinen ja Sampsa Väätäinen edessä, jotka ovat täydentäneet kaksikkoa ainakin studiossa.

Vajoamisteoreettinen vakio on nimenä kompastelevan kimurantti, ja silti kauniin suruisasti souteleva biisi puhuttelee sydämen kamareita. Esiin nousee jotain, joka on lämmin kuin muisto mummolan mustikkakiisselistä, joka on taas ikuisesti osa lapsuuden parhaimmista kesähetkistä. Muitakin mielikuvia sinkoilee sanoista, soundeista ja tunnelmista, niitä nousee myös kaartelevan soiton kurveista ja ilmaan jäävistä ideoista. Kaikki on osa kaikkea. Vokaalien harmoniat, taustan tarkkaan sijoitetut pienet jutut ja rennon jouheva kulku, joka saa jopa painajaismaisen Pimeyteen-raidan asettumaan osaksi levyn muuta universumia.

Pähkäilin ja painin pitkään itseni kanssa, josko viidettä tähteä uskaltaa laittaa esikoisalbumille. Vaan miksi ei? Ei tämä tästä voi enää parantua, eihän? Täydellinen poprocklevy, joka käsittelee elämän kummia ihmeellisyyksiä tavoilla, jotka olin jo miltei unohtanut. Tähän voisi lisätä vielä pari suomalaista mestaria, mutta en vieläkään tiputtele nimiä. Kuunnelkaa mieluummin itse Surupuseroisten debyyttilevy ja löytäkää ratkaisut.

Arvio Desibeli.neti sivuilla

Mika Roth

Noise 4,5/5

Surupuseroiset : Alle jään – “Tummien vesien hauras halkaisija”



Kuopiolaisen Surupuseroiset -yhtyeen esikoisalbumi, “Alle jään” astuu kotimaisen folkin ja indie-popin hauraille jäille duurivoittoisena, mutta hämmentävän itsevarmalla askeleella. Omaleimaisella, savolaisella fatalismilla ja oivaltavalla hirtehishuumorilla ladatut, soinnillisesti kauniisti kehräävät kappaleet tuntuvat samaan aikaan sekä lohduttomilta että oudon lohdullisilta.

Albumin tuotantojälki on voimakas ja hennon usvainen. Isossa kuvassa sen elementit ovat tarkasti punnitussa tasapainossa kappaleiden vaativaan henkiseen raskauteen nähden. Sampsa Väätäisen miksaus on hyvin eroteltu ja jättää tereokuvaan tarvittavaa tilaa, mikä antaa kappaleille hyvin tilaa hengittää.

Suurin ja mielenkiintoisin kontrasti musiikin syntyy kuitenkin vokalisti Elina Selamon tulkinnasta. Äänensä ei ole perinteistä folk-pop-vaikerrusta, vaan kappaleiden mukaan ilmiömaisesti muuntautuvaa aina spoken word-räpistä (“Pimeyteen”) jopa naiivistisisia piirteitä saavaan post-punkin viiltävyyteen (“Teollisuuden voima”). Unohtamatta tokikaan hänen luontaisen kauniisti soljuvaa lauluääntään. Tulkintatyylien variointi tapahtuu kuitenkin joka kappaleessa raatorehellisyyden rajapinnoilla.

Lyriikoissa liikutaan syvällä härmäläisen ihmismielen mielenmaiseman leimallisessa harmaudessa, missä haaleat lapsuusmuistot, eristyneisyys lähiöiden betoniseinien suojiin ja toteutumaton valkean talven lupaus kohtaavat. Selamon teksteistä puuttuu genrelle tyypillinen tahaton komiikka. Kyseessä on pikemminkin rikkaita verbaalisia ilmaisutapoja vilisevästä tilinteosta elämän luisumisesta vaäjäämättömästi hallitsemattomaan suuntaan. Tästä haurailla aineksillaan murskaava “Vajoamisteoreettinen vakio” on erinomaisesti onnistunut paitsi tekstitys, myös sävellys että sovitus.

Vaikka muutamassa keskivaiheen raidassa sovitukselliset ratkaisut toistavat hieman liikaa itseään ja tempossa nojataan turvalliseen keskitempoiseen laahaukseen, albumin huippuhetket ovat suorastaan selkäpiitä karmivia. Kappalemateriaali osoittaa, että bändillä on poikkeuksellinen taju siitä, miten rakennetaan pahaenteistä tunnelmaa ja puretaan se lopulta massiiviseen, katarttiseen klipeksiin ilman, että homma menee pelkäksi teatraaliseksi patsasteluksi.

Surupuseroiset ei pysyttele pop-viitteisenä yhtyeenä tiukasti missään nykyaikaisessa, ennalta määritellyssä kaavassa, ja juuri siksi tämä levy on niin vetoava. Sen musiikillisen kauneuden takana ilme on vakavahko, ristiriitaisen repivä ja kollektiivisia epätoivonhuutoja hienosti niputtava kokonaisuus, joka osoittaa bändin omaavan harvinaisen vahvan vision heti uransa alussa.

B-puolen alussa olevan “Kell onni on” -biisin kohdalla sitten lopulta tajuan: Tällä tavaralla on huomattavasti enemmän henkistä yhteyttä vanhan liiton virolaisten anarko-folk-rockareiden, Vennaskondin ja Sõpruse Puiesteen kaltaisten kansallisia traumoja vastalääkinneiden folk-rock-ryhmien kanssa kuin nykyaikaisten suomipoppareiden kanssa. Ja kyllä – “Hiljaa, niin hiljaa” biisissä albumin sävellyksistä vastaavan kitaristin, Jukka Ollikaisen luoma, pehmeästi kehräten rupsuttava, jousilla vakevöitetty rytmisoitinkomppaus on kuin yksi yhteen Allan Vainolan pelkistetyn kauniin sävellystyön kanssa. Ja Surupuseroisten soittohan svengaa kokonaisuudesaan upeasti.

Ja vaikka “Painajaisia ja kotihommia” jääkin biisinä hieman muita kokonaisuuden verrokkejaan valjummaksi vedoksi, on albumin kappaleiden ja niiden tulkinnan taso kauttaaltaan henkeasalpaavan kova. Asiaa ei haittaa myöskään se, että salakavalasti takavasemmalta viileän lempeästi puhaltava “Syitä elää” jää lopounostatuksensa osalta jotenkin puolitiehen katkeavaksi teokseksi.

Ja kyllä. – Kuopiosta kajahtaa taas jotain sellaista, joka suorastaan pakottaa pysähtymään ja kuuntelemaan. “Jään alle” jättää elämän juoksupyorän keskellä olevalle kuulijalle ymmärtävän ja hieman katkeransuloisen nöyrtymisen tunteen. Se jos mikä lupaa yhtyeelle loistavaa tulevaisuutta.

Arvio Noisen sivuilla

Mikko Nissinen

Ilkka-Pohjalainen 4/5

Suru sukkeloi puseroissa

Surupuseroiset-yhtyeen esikoispitkäsoitto Alle jään kerää viehätyksensä vaihtoehtoisen ilmaisun kirjosta, jossa helkkyvät tasapäiseen tapaan pop, laulelma ja taidemusiikki. Elina Selamon ja Jukka Ollikaisen rustaamat kappaleet kuulostavat miellyttävän raikkailta. Aistikkaat sovitukset huokuvat ilmavuutta, mikä tuo mukanaan haroisuuden tunteen. Vaikka sävellyksistä pilkottaa hienoista mystisyyttä, jalat pysyvät tukevasti maan kamaralla. Kohtalokkaassa ilmeessä heijastuu ymmärrystä tavallisen tallaajan ratkaisuille. Laulut pyrkivät ihmisyyden synkempiin ulottuvuuksiin, joskin myös lohdulliset sävyt loistavat matkan varrella. Muhennoksiin lipuu annos satumaisuutta.

Ilkka-Pohjalainen

Juha Seitz

Rajatapauksia

Sadunomaisuus musiikissa on viehättävää. Esimerkiksi progessa, Genesiksessä ja Renaisancessa: niiden musiikki on mielikuvituksellista, jännittävää ja kaunista. Epäuskottavaakin, mutta silti tärkeää. Kuin satukirja. Sadunomainen ja satukirjamainen on myös Surupuseroisten debyyttialbumi, moniselitteisesti nimetty Alle jään.

Erinomaisen ja erinomaisen kuvaavan nimen omaava Surupuseroiset on sisäistänyt valon ja varjon vaihtelun. Se yhdistelee rokkia, poppia, folkia ja räppiä. Yhdistelee synkähkösti, mutta herkästi. Kun bändi laulaa biisissä Kell’ onni on ”vaikeneminen on kultaa, surut pois ja kukka rintaan, hymy huuleen vaikka sydän märkänisi” ja etenkin ”se ei pelaa, joka pelkää ja minua pelottaa”, tekee se ilmiselvästi juuri minulle suunnattua musaa. Minulle, joka olen paitsi pessimisti, myös kansanperinteen ystävä. Huvittavaa sinänsä, että musiikillisesti Kell’ onni on on levyn iloisin kappale.

Alle jään -lp:n biisit ovat laulaja Elina Selamon ja kitaristi Jukka Ollikaisen tekemiä. Heidän lisäkseen levyllä soittavat Markus Lumipuu koskettimia, Anna-Riikka Vehviläinen viulua ja Sampsa Väätäinen rumpuja. Levyn herkät ja kauniit kappaleet kasvavat ja kehittyvät luonnollisesti, mutta eivät muutu massiivisiksi paisutteluiksi. Hyvänä esimerkkinä herkästi käyntiin lähtevä avauskappale Missä olet Peukaloliisa, joka päätyy viulufolkista perinteiseksi indiepopiksi. Puhelaulubiiseissä (jylhä Pimeyteen ja hissutteleva Hiljaa niin hiljaa) bändi tuntuu olevan omimmillaan, vaikka myös herkistelystä kovaan rokkiin siirtyminen onnistuu (Teollisuuden voima). Lapsuudenomainen unikuva Painajaisia ja kotihommia on nimestään huolimatta ihan levyn parhaimmistoa. Syitä elää päättää albumin sopivan eeppisesti, linnunlauluineen.

Alle jään on keskittymistä vaativa, rauhoittava levy. Musiikki on kaunista ja Surupuseroiset on kaunis bändi. En löydä siitä mitään pahaa tai ilkeää. Melankoliaa kyllä, mutta juuri melankolia on kaunista. Tämä hulluksi tullut maamme ja maailmamme tarvitsee juuri Alle jään -levyn kaltaista musiikkia. Musiikkia, jonka avulla pieni ihminen voi hetkeksi kadota eskapismin syövereihin, ja unohtaa kaiken tietoisesti masinoidun epäluulon, vihan ja pahuuden. Alle jään sytyttää pienen toivonkipinän.

Arvio Rajatapauksia -sivustolta

Mika Kähkönen

Desibeli.net

Surupuseroiset on melankolista ja melodista kitarapoprockia runsain murretuin värein soittava kotimainen orkesteri, jonka kuluvan vuoden toinen tuplasinkku jatkaa ensi kevääksi luvatun esikoisalbumin pohjustamista. Sävyt ovat sinisiä ja mielet melankolisia, kuinkas muutenkaan, eikä pitkäksi käyvä kesto tuota ryhmälle kestävyysongelmia.

A-puolen reippaampi Missä olet Peukaloliisa ei kiirehdi, mutta päästyään vauhtiin avaa sydäntään rohkeasti folkin suuntaan. Bändi soittaa timmisti ja viulu kaartelee komeasti. Vokaaleissa on harmonista voimaa ja soitossa virkistävää lämpöä, joka vastaa lievästi ärtyneiden rivien paineettomaan levottomuuteen. Kertoja ravistelee itseään irti sadun lapsuudesta, mutta ei tunnu löytäneen tietään ulos lapsuuden tunkkaiseksi käyneestä leikkimökistä. B-puolen Painajaisia ja kotihommia voi olla otsikon puolesta viittaus erääseen Göstan klassikkoon, ja hitaalla tavalla folkimpi musiikki on tummempi satukirjan luku. Hitaampi, raskaampi ja suruisampi, vaan ei kuitenkaan lohduton. Jokin tuntuu vain tulleen luonnolliseen päätökseensä ja vaatii lopun hautajaismaista tunnelmaa saadakseen pisteen peräänsä.

Tuplasinkun raidat eivät ole mitään perinteisiä sinkkutäkyjä, mutta plus 12 minuutin mitta esittelee uuden yhtyeen askarruttavaa maailmaa. Mielenkiintoista ja lupaavaa, joten ensi kevättä ja levyä odotellessa.

Arvio Deibeli.net -sivustolta

Mika Roth