Helsingin Sanomat 5/5

Uusi suomalaisbändi teki viiden tähden levyn: erityisesti omaa luokkaansa on sähkökitaristi Jenni Kinnunen

Uutuuslevyllä eri aikojen ja kulttuurien tyylit törmäävät riemukkaasti yhteen, ja kitara soi kovin kauniisti.

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok.
Humu.

SÄHKÖKITARALLA soitetulla instrumentaalimusiikilla on Suomessa pitkät perinteet. Jos ei lasketa mukaan jazz- tai metallikitaristien soololevyjä, niin suurella osalla lauluttomista kitarabändeistä musiikin juuret ovat 1960-luvun rautalangassa, Agentsin ja Esa Pulliaisen soinnissa tai sitten vanhassa amerikkalaisessa surf-musiikissa ja sitä 1990-luvulla uudistaneessa helsinkiläisessä Laika & the Cosmonautsissa.

Näillä eväillä on syntynyt huolella tehtyjä levyjä, joilla tyylipuhtaus on monesti ajanut rohkeuden ja omaperäisyyden yli.

Siksi Tinyhawk & Bizzarro -yhtyeen esikoisalbumi Nekorok kuulostaa raikkaalta tuulelta, joka puhaltaa pölyt pois ullakolle turvaan talletetusta suomalaisesta sähkökitaramusiikista.

KITARAYHTYEELLE sovitetussa instrumentaalimusiikissa olennaista ovat sähkökitaralla soitettu melodia ja sen variaatiot. Tinyhawk & Bizarrossa solisti on kitaristi Jenni Kinnunen. Muun muassa Rosita Luu -yhtyeessä soittanut Kinnunen on myös säveltänyt albumin kappaleet. Niissä kuuluu toki rautalanka, Ennio Morricone ja menneiden vuosikymmenten elokuvamusiikki, mutta yhtä vahvoina vaikutteina voi pitää Tinariwenin ja Mdou Moctarin länsiafrikkalaista aavikkobluesia, amerikkalaisen Khruangbinin modernia psykedeliarockia tai jopa 1980-luvun lopun aikuisrockin sileäksi kiillotettua soundia.

Jossakin kuultaa läpi myös japanilainen instrumentaalirock, johon viittaavat myös useiden kappaleiden japanilaiset nimet.

KAIKKEA yhdistää Kinnusen ainutlaatuisen tyylitajuinen ja oivaltava kitaransoitto. Siinä on sormista ja plektrasta lähtevää perinteistä äänenmuodostusta ja dynamiikkaa, mutta myös vahvasti efektoitua maalailua. Kinnunen luo jännitteitä ja kaaria yhtä lailla melodioilla ja fraaseilla kuin sointiväreillä.

Nimikappale kuulostaa siltä kuin yhdysvaltalainen The Black Keys kohtaisi savolaisen Aavikko-yhtyeen, Yaman phaser-efektoidut kitara-arpeggiot ja kuulas syntetisaattori tuovat mieleen 1970-luvun Wigwamin, ja Hachi-GO! alkaa kuin jokin J. Karjalaisen kla

ssikkokappaleista ja taittuu lopulta raskaammin polkevaksi rockiksi, jossa Kinnunen vaihtaa kuulaan soinnin paksuun keskiäänisäröön. Mono (tribute to) -kappaleessa lähestytään jo vellovaa shoegaze-soundia ja Radioheadin 00-luvun uusprogea. Tinyhawk & Bizzarro pelaa osin samalla kentällä kuin perinteistä instrumentaalirockia virkistävä Pekka Laine & the Enchanted, mutta siinä missä vanhempaa sukupolvea edustava Laine kiinnittyy päivittäessäänkin tarkemmin rajattuun menneeseen, niin Kinnunen harppaa yhtyeineen huolettomasti aitojen yli ja palaa takaisin reppu täynnä maukkaita varastettuja omenoita.

Arvio HS:n sivuilla

Ilkka Mattila

Keskisuomalainen / Savon Sanomat 4/5

Keskisuomalainen
Arttu Seppänen

Desibeli.net 4/5

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok

Humu Records

Viime vuoden lopulla, kesken pahimpien adventtikiireiden ja kaiken muun häsäämisen, löysin varoittamatta musiikillisen keitaan. Instrumentaalikappale Yorokobi kirjaimellisesti pysäytti allekirjoittaneen pariksikin hetkeksi kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, uuden yhtyeen tekemisiä. Tinyhawk, aka Jenni Kinnunen, ja Bizzarro tuntuivat löytäneen yhteisen sävelen surfahtavan kitararockin kohisevilta aalloilta ja kokonaista pitkäsoittoa luvattiin seuraavaksi kevääksi.

Odotin aikani instrumentaalialbumia saapuvaksi, mutta sainkin vain pari sinkkua lisää. Eikä siinä mitään, sillä viimein todeksi tulleen pitkäsoiton nimibiisi Nekorok on kauniin kuulas siivu, kun öiseen preeriamenoon sujahtaa mukaan modernimpaa vibaa, soundia ja rytmiä. Krautahtavan rockin jyrnytys ja ambientinkin läheltä viistävät synamaiset äänet on luotu ties millä värkeillä ja välineillä, mutta tärkeintä onkin nyt kuulaus, kirkkaus, yllätyksellisyys, eikä se kuinka koukerot, koristeet ja kaaret on alkujaan tuotu tähän maailmaan.

Sinkuista jälkimmäinen, Uji, kuullaan levyllä juuri em. numeroa aiemmin ja yhdessä biisikaksikko kasvaa (vinyylin) eri puoliskojen loistavaksi jakolinjaksi. Värikäs Uji kun tavallaan johtaa Nekorokin vieläkin rohkeampien sävyjen kirjoon, josta voi aistia vaikkapa kirsikkapuistojen loistoa. Moiseen ajatuksia saattaa rohkaista myös ainakin osittain japaninkieliset kappaleiden otsikot, mutta mitään selkeää idän ja lännen, pohjoisen ja etelän napakeskeisyyttä albumista on tarpeetonta etsiä. Surfahtava kitararock on musiikkia, jonka avulla kukin kuulija saa taatusti omanlaisiaan kokemuksia, mielleyhtymiä ja ajatuksia.

Ilmansuunnat risteilevät Umin westernmäisistä kitarasoundeista ja samaan aikaan aasialaisista rakenteista, enkä sulkisi kotoista pohjoistakaan pois vaikutteiden listalta. Hachi-GO! saattaa olla retki vilkkuvan pelihallin läpi, tai poikkeuksellisen riehakkaan bingoillan päätös paikallisessa pubissa – jossain. Spagettia lautaselle nostava Yorokobi tekee morriconet, astumatta silti askeltakaan lähemmäs saluunaa – tai paikallista Chinatownia. Sävyjä riittää, väreissä löytyy, makuja on lukemattomia, mutta tärkeintä on Nekorokin kyky tehdä tästä kaikesta jotain uutta.

Minulle Nekorok näyttäytyykin osapuilleen loputtomana inspiraationlähteenä. Kymmenen kappaletta ja noin 40 minuuttia sujahtaa kerran toisena jälkeen kuin tuosta vaan, ajan venyessä, tasoittuessa ja tavallaan kai kadotessaankin. Levyn fiilis on positiivinen, nostattava, jopa keväinen, vaikka joitain melankolisiakin juonteita toki seassa kuullaan.

Arvio Desibeli.netin sivuilla

Mika Roth

Soundi

Nekorok-albumi on kitarismin voimannäyte – Instrumentaalinen Tinyhawk & Bizzarro ottaa askeleen jonnekin muualle

Humu Records

Maamme on pitkään tarjonnut hedelmällisen maaperän bändeille, jotka soittavat sähkökitaravetoista instrumentaalimusiikkia. Välillä nämä bändit ovat jopa saaneet jotain omaperäistä irti hyvinkin konservatiivisista tyyleistä, kuten surf ja rautalanka. Suurin ja kaunein oli Laika & The Cosmonauts. Se aloitti surfista ja päätyi jonnekin muualle.

Tinyhawk & Bizzarro lähtee jostain parin askeleen päässä siitä kohdasta siellä jossain aivan muualla – ja tässä päivässä. Laikat toki kuultavat läpi kappaleessa ainakin kappaleessa Yorokobi. Yleisesti ottaen bändi osaa sulattaa luontevasti häkellyttävän määrän vaikutteita konemusiikista uuteen aaltoon ja tuaregibluesista AOR:ään. Esimerkiksi levyn nimibiisissä onnistutaan kuulostamaan kaikelta Moderatista Tinariweniin.

Joistain huipuista huolimatta sävellykset eivät aina mene yhtä tehokkaasti ihon alle kuin bändin tyyli ja soundi.

Jos tarkastellaan kokonaista pakettia, Jenni Kinnunen on helposti yksi parhaita kuulemiani suomalaisia kitaristeja: soundi, tyylitaju, oman soiton sovittaminen… Nekorok on todellinen voimannäyte kitaristilta, joka soittaa suvereenisti kaikkea kevyestä exotica-henkisestä näppäilystä Fripp- tai post-rock-julistukseen.

Soundi

Arttu Tolonen

Rajatapauksia

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok

Kun ikä alkaa viitosella, on turha kuvitellakaan, että Tinyhawk & Bizzarron Nekorok-lp:n biisien nimet jäivisivät päähän. Etenkin kun ne ovat japaniksi, ja koska bändi soittaa instrumentaalimusaa. Siitä huolimatta Nekorok on kutakuinkin täydellinen paketti biisien, soiton, soundien ja jopa kansien osalta. Tinyhawk & Bizzarro on kehittänyt niin oman tyylinsä, että sen vertaaminen mihinkään on kaltaiselleni Dr. Feelgood-Lynyrd Skynyrd -miehelle hankalaa. Nekorok on aavikkobluesia, lievää elektronista kilinää, Dire Straitsia Fleetwood Macin kaavussa, kevyesti rautalankaa ja trip-hoppia. Jos Portishead olisi enemmän kitarabändi, se saattaisi kuulostaa tällaiselta.

Bizzarron levyt ovat minulle tuttuja ennestään, mutta Tinyhawk, eli Jenni Kinnunen, on tuttu vain Rosita Luun kitaristina. Kinnunen on tehnyt kaikki biisit ja soittaa ilmeisesti suurimman osan liidikitaroista. Hänen ja toisen kitaristi Markus Väisäsen yhteistyö on saumatonta. Kitarointi on korviahivelevän kaunista ja tyylikästä, eikä yhtään lällyä. Hurjimmillaan meininki yltyy liki King Crimsonin sfääreihin. Kyseessä ei ole Tinyhawk & taustabändi, vaan oikea, enemmän tai vähemmän tasa-arvoinen bändi. Ja kauneudestaan ja seesteisyydestään huolimatta nimenomaan rockbändi. Tunnelmoinnistaan ja jopa ambienthenkisyydestään huolimatta.

Instrumentaalimusiikin tekeminen ei ole helppoa. Keskivertokuulijaa kiinnostaa lähinnä vain laulaja ja kitaravetoisessa instrumentaalimusiikissa on helppo jäädä surf- ja rautalankaperinteen vangiksi. Tinyhawk & Bizzarro ei jää. Se tekee täysin omaa, modernia musiikkiaan. Kaltaiseni yksikätisen nuotiokitaristin taidoilla ja kuuron ihmisapinan rytmitajulla varustetun rämpyttelijän on turha yrittää analyseerata näin hienoa musiikkia yhtään enempää. Levy soimaan, hyvä asento sohvalla ja nautintamoodi päälle. Olen kuunnellut Nekorokin jo vähintään kymmenen kertaa, ja kuuntelukertojen mukana sen viehätys vain kasvaa.

Arvio Rajatapauksia-sivustolla

Mika Kähkönen