Helsingin Sanomat - 4/5 tähteä

JOKU IIRIS eli Iiris Tuononen teki esikoislevynsä kuusi vuotta sitten soolona kitaran kanssa. Toisella levyllä Voi ei on mukana bändi. Hyvä niin.

Levy soi mukavan täyteläisesti, vaikka meno on edelleen aika minimalistista.

Joku Iiris on vaikea nimi taivutettavaksi ja sen musiikki määriteltäväksi. Siinä kuuluu ripaus countrya ja bluesia ja aika paljon iskelmää ja helisevää poppia, mutta mistään niistä ei oikein ole luokitukseksi.

Tavallaan Joku Iiris sopii samaan lokeroon kuin Lyyti ja Litku Klemetti, joille Tuononen on ohjannut musiikkivideoita. Mutta Iiriksen musiikki on ilmavampaa kuin hengenheimolaisten.

Albumin parhaimmistoa ovat terapian kaljalla korvaava nimikappale ja sukkelasti rätisevä, menevästi rokkaava Pelle Hermanni. Elämältä kaiken sain -biisin rivi "Elämältä kaiken sain, enkä tehnyt siitä mitään" kiteyttää osuvasti nykyajan, jossa on totuttu suorittamaan suorittamisen perään. Tuonosen maailmassa ei olla posliininukkeja vaan rumasti tussimeikeillä sotkettuja Baby Borneja.

BÄNDISSÄ soittavat Sini Suvanto rumpuja, Tuomas Virtanen bassoa ja Jukka Nousiainen koskettimia. Kaikki laulavat taustoja.

Tämä on hyvä esimerkki vaihtoehtomusiikin verkostoitumisesta. Tuskin kukaan soittaa enää vain yhdessä bändissä.

Nousiainen tunnetaan yhtenä nykyisen suomalaisen vaihtoehtorockin suurimmista kitaristeista, mutta koskettimia hän on soittanut viime aikoina myös Jolly Jumpersin kanssa. Suvanto on ollut jo pitkään mukana Nousiaisen eri kokoonpanoissa ja ainakin Ninni Forever Bandissa. Virtasen nimi on näkynyt ainakin Joni Ekmanin rinnalla.

Joku Iiris on hyvä esimerkki myös valtavasta lahjakkuusvarannosta, joka vaihtoehtomusiikissa velloo. Melkein mitä tahansa osataan soittaa hyvin.

TUONONEN on säveltänyt ja sanoittanut levyn kaikki biisit ja tuottanut sen Nousiaisen kanssa. Se on siis ennen kaikkea hänen teoksensa ja bändi taustalla.

Tuononen kumartaa avoimesti iskelmäperinteelle ainakin kappaleessa Elämältä kaiken sain. Nimi on sama kuin Pepe Willbergin 1970-luvun alun käännöshitissä.

Mutta kun Willbergin biisissä mentiin kohti kirkon alttaria ja avio-onnea, Tuononen laulaa: ”Elämältä kaiken sain enkä tehnyt siitä mitään.” Nykyisin elämän avaimet ovat hukassa ja maailma mätä.

VAIKKA Tuonosen sanoitukset heijastavat romahtavan maailman ahdistusta, levy ei ole päällimmäisenä synkkä. Musiikki poreilee usein hilpeästi tai ainakin kepeästi.

Jos ei kuuntele sanoja, voisi luulla, ettei edistyksen vuosikymmenten toiveikkuus olisi kadonnut mihinkään. Fiilis on kuin jakomielitautinen maanisdepressiivisyys: kaasu ja jarru pohjassa samaan aikaan.

Puhaltimien ryydittämä haikeankaunis nimibiisi kiteyttää tunnot: ”Ei päästy terapiaan / kaljaa vaan sen sijaan / Kai hauskaa täytyy olla, jos onnea ei / Voi ei.”

Lue arvio Helsingin Sanomien sivuilta

Harri Römpötti

Soundi - 4/5 tähteä

Joku Iiris palaa kuusi vuotta esikoisalbuminsa jälkeen uudistuneena mutta tunnistettavana ja hurmaavana. Pandemiankatkuinen debyytti kumarteli elämän nurjalle puolelle, syteili surkeutta ja teki onnettomuudesta ystävän. Sen maailmassa puhuttiin poikien paljaista karvaisista pyllyistä ja kaivettiin nenää verenvuotoon asti. Uudella Voi ei -albumilla katsotaan omaa napaa enemmän eteenpäin. Varovasti, mutta eteenpäin joka tapauksessa. Samastuttava apeus on edelleen läsnä, mutta sen säroistä pilkistelee virnistelevä toiveikkuus.

Iiris Tuonosen ääni on tälläkin kertaa levyn suurimpia valtteja. Siinä on jotain monotonisella ja laahaavalla tavalla valloittavaa: vahvan kuiskauksen ja sopertelevan mutinan väliin asettuvaa äänenkäyttöä, joka kuulostaa yhtä aikaa kyllästyneeltä ja voimissaan olevalta. Ääni tuntuu kantautuvan kuulijalle kuin entisaikain radion läpi suodattuneena, vanhana mutta samalla kummallisen raikkaana.

Merkittävin muutos on, ettei Tuononen ole enää yksin. Aiemmalla albumilla hän esiintyi itsekseen kera kitaransa, yhden naisen yhtyeenä. Nyt Joku Iiris elpyy bändisoitannasta, ja sen riveissä vaikuttavat Jukka Nousiainen koskettimissa, Sini Suvanto rummuissa ja Tuomas Virtanen bassossa. Tuononen ei suoranaisesti tarvitsisi yhtyettä, mutta ei kokoonpanosta haittaakaan ole. Oikeastaan päinvastoin: musiikki on saavutettavampaa myös niille kuulijoille, joille esikoislevyn kotikutoinen karheus oli liikaa.

Vaikka Tuononen kuulostaa edelleen vahvasti itseltään, äänessä on nyt enemmän kipinöitä ja värinää. Sanoitusten synkkyys ei tosin ole kadonnut, vaikka niiden terävin groteskius onkin laimentunut. "Painukoon aurinko sinne, minne ei aurinkokaan paista. En aurinkoa ansaitse. Olen tyhmä ja laiska ja haisen pahalle", hän julistaa Kevät-biisiillä itselleen uskollisesti.

Albumin parhaimmistoa ovat terapian kaljalla korvaava nimikappale ja sukkelasti rätisevä, menevästi rokkaava Pelle Hermanni. Elämältä kaiken sain -biisin rivi "Elämältä kaiken sain, enkä tehnyt siitä mitään" kiteyttää osuvasti nykyajan, jossa on totuttu suorittamaan suorittamisen perään. Tuonosen maailmassa ei olla posliininukkeja vaan rumasti tussimeikeillä sotkettuja Baby Borneja.

Voi ei toimii kokonaisuutena edeltäjäänsä paremmin. Debyytin rosoinen ja depressioon kietoutunut ilmaisu oli omaleimaista, mutta kappaleiden tunnelmien välillä oli vain vähän eroavaisuuksia ja ne sulautuivat helposti yhdeksi puurotuneeksi masennusmassaksi. Nyt Tuonosen laulunteko hengittää vapaammin, ja bändisoitto tuo kappaleisiin uusia kaivattuja sävyjä, oli kyse sitten kantrista tai vanhasta rockista.

Voi ei sisältää Iiriksen tavaramerkit kuten flegmaattisen surumielisyyden, itseironisen huumorin ja laahaavan laulun, mutta löytää niille aiempaa monipuolisemmat puitteet. Tuloksena on levy, joka ei ehkä sivalla yhtä syvältä kuin debyytti, mutta jonka pariin tekee mieli palata useammin. Se ei lupaa parempaa tulevaisuutta, sillä Tuonosen maailmassa elämä harvoin on kovin valoisaa, mutta ainakin se uskaltaa kaivata uusia hyviä aikoja.

Soundi.fi

Venla Rouhiainen

Keskisuomalainen - 4/5 tähteä

On harvinaista, että artisti muuttaa tyylinsä toisella albumillaan näin totaalisesti. Koronakeväänä 2020 Iiris Tuononen julkaisi Joku Iiris -taiteilijanimellä levyllisen räävittömän suorasanaisia lauluja, joissa säesti itseään pelkällä akustisella kitaralla. Nyt yhden ihmisen DIY-biisit vaihtuvat bändisaundiin, jonka on tuottanut Tuonosen kanssa suomirockin monitaituri Jukka Nousiainen.

Esikoislevyllä ankeita havaintoja kirjasi peräkammarin tyttö, jonka kyynisyyttä albumin minimalistisuus korosti. Nyt kertoja uskaltautuu maailmaan. ”Liian paljon hukkasinko aikaa / Oon nyt vanhempi kuin koskaan”, kysytään koskettavalla Joko mennään -kappaleella.

Ulkomaailmassa Joku Iiris sisäsiistiytyy, ja samalla sanoituksista katoaa hitunen Tuonosen särmästä. Enää ei lauleta isosta munasta, ja itsesääliin kipristyminen kuulostaa paikoin liikaa kirjoittajan mukavuusalueelta.

Uusi musiikillinen suunta on silti onnistunut. Aavemaisesti leijaileva Turvavyöt hipoo täydellisyyttä ja esittelee Tuonosesta täysin uusia puolia kitaristina. Kohokohtiin lukeutuu myös Uusia hyviä aikoja, jonka sanoitus ja dynaamisesti aaltoileva rakenne tuovat mieleen suomalaisen indien toisen kestohaikailijan Litku Klemetin.

BÄNDISSÄ soittavat Sini Suvanto rumpuja, Tuomas Virtanen bassoa ja Jukka Nousiainen koskettimia. Kaikki laulavat taustoja.

Lue arvio Keskisuomalaisen sivuilta

Niklas Peltonen

Desibeli.net - 4/5 tähteä

Kurjistelu ja depressiivisyys ovat suomalaisten ominta kukoistusaluetta, myös musiikin saralla. Keskelle pandemian alkukurjuutta ilmestynyt joku iiris -debyyttialbumi esitteli erittäin masentuneelta vaikuttavan sooloartistin, joka veti kaiken pakettiin nainen & kitara -kaavalla. Muoto toimi erityisen hyvin sinkkuformaatissa ja Hyvä tyttö on yhä kirjoissani upea saavutus, mutta albumillinen samaa depistä osoittautui hiukan liian raskaaksi kokemukseksi.

Vuonna 2026 pandemia on enää ikävä muisto ja myös joku iiris on uudistunut. Toinen tuleminen tapahtuu sähköjenkin päälle ymmärtävän taustabändin kera ja vokalisti/kitaristi Iiris Tuononen on saanut kovat tekijät ympärilleen. Rumpali Sini Suvanto ja bassotaiteilija Tuomas Virtanen luovat biiseihin pohjat, joille kelpaa rakentaa. Baby Born vaatii herkästi rullaavia renkaita alleen, kun taas En syntynyt kulkemaan jolkottaa miltei kantrimaisesti pienellä talottomalla preeriallaan. Rytmiryhmä osaa soittaa eri painotuksin ja tyylein, rikkomatta kuitenkaan vokalistin suloisen flegmaattisesti luomia fasadeja.

Jalkojen laahaus pitkin tanssilattiaa on sekin herkkä laji, jossa tulee helposti lyötyä homma pipariksi yliyrittämisellä. Traagisen vuodatuksen sijaan meno voi kuulostaa kiukustuneelta viisivuotiaalta, jolta on jäänyt päikkärit välistä. Voi ei -kappale pistää mielestäni tällä saralla asteikot uusiksi, vaikeroinnin kääntyessä enkelimäiseksi huminaksi ja vierailevan pasuunan kruunatessa tuokion. Ah, tätä kurjuuden upeutta, surumielisyyden mestarillisuutta. Sanalla sanoen täydellistä, eikä biisi kuluta pattereitaan tyhjäksi edes viiden minuutin rajaa hätyyttelevässä mitassaan.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä yhtyeen riveistä löytyy myös koskettimillaan tarinoita korostava, kehystävä ja terävöittävä Jukka Nousiainen. Kiipparit nousevat monesti aivan estradin etureunalle, mutta orkesterimonttuun ei kukaan horjahda vahingossa – tai tahallaan. Sinkkubiisi Elämältä kaiken sain pelaa jälleen klassisen 50-luvun poprock-maailman kanssa, niin muodon, soundien kuin tekstinkin saralla. Kaikki kuitenkin ajetaan joku iiris -filtterin lävitse ja lopputulema on suolaisempi, syvempi ja siten – ainakin omasta mielestäni – jopa purevampi.

Albumin A-puoli on niin väkevää kyytiä, että pieni notkahdus jälkimmäisellä puoliskolla on väistämätön. Yhtye pyristelee kuitenkin ansiokkaasti tutkainta vastaan ja pyrkii rohkeasti löytämään soundistaan vielä viimemetreillä uusia kulmia. Parin vuoden takainen Kevät-sinkku kuullaan ankkurina ja tuo esikoislevyn maailmaa uuteen aikaan linkittävä muoto on viehättävä. Rokkirypistely Pelle Hermanni saa lahkeet lepattamaan ja näillä pienillä lavennuksilla Voi ei nousee kohisten debyytin ohitse.

joku iiris taiteilee vaikeilla rajoilla, sillä masentuneisuus ja alakuloisuus ovat helposti upottavia pohjia. Voi ei on kuitenkin musiikillisesti riittävän leikkimielinen ja tekstiensä saralla anarkistisen vallaton kokonaisuus, joka ei painu pinnan alle, ainakaan liian pitkäksi aikaa.

Lue arvio Desibeli.netin sivuilta

Mika Roth

Ilkka-Pohjalainen - 4/5 tähteä

Iiris Tuononen tunnetaan musiikin alalla - taiteilija on ohjannut videoita eri artisteille sekä rakentanut uraa minimalistisilla visioillaan. Joku Iiriksen toisella pitkäsoitolla mukaan menoon liittyivät rumpali Sini Suvanto, kosketinsoittaja Jukka Nousiainen ja basisti Tuomas Virtanen, mikä laajensi sävelien kuvaa. Voi ei -kiekolla vaihtoehtoisen ilmaisun konkarit päästävät itsensä irti herkullisella tavalla. Ryhmä pyörittelee ihastuttavan kotikutoista poprockia, johon on helppo samaistua. Kelm eät kitarat ja koskettimet reunustavat Iiris Tuonosen valloittavaa ilmaisua. Vaikka levyn kappaleissa matelee alakulo, niiden luonne tuntuu kepeältä. Kertomuksissa pilkahtaa uniikkia kovan onnen huumoria.

Ilkka-Pohjalainen

Juha Seitz

Rajatapauksia

”Elämältä kaiken sain, enkä tehnyt siitä mitään.” Näin se käy. joku iiris tiivistää uudella Voi ei -levyllään meistä useimpien elämän yhteen virkkeeseen. Eikä se edes masenna, koska totuus. Jokainen meistä on laulun arvoinen, vaikka olisi miten arvoton.

Kevään 2020 ääniraidakseni muodostui trubaduuri joku iiriksen debyyttialbumi. Kaikessa tylyydessään, hauskuudessaan ja masentuneisuudessaan siitä tuli loistava ajankuva karanteenikuukausille. Viisitoista minuuttia sen jälkeen, kun ostin liput hänen keikalleen Humu-klubille, maan hallitus julisti poikkeusolot ja kaikki tapahtumat peruttiin. Jäi hyvää aikaa kuunnella levyjä, etenkin joku iiriksen debyyttiä.

Nyt joku iiris on bändi. Bändi, jossa laulaa ja soittaa kitaraa Iiris Tuononen. Bändissä on kovia nimiä, eli Jukka Nousiainen kera ennestään tuttujen bänditoveriensa Sini Suvannon ja Tuomas Virtasen. Ehkä näin on hyvä. Artisti joku iiriksen debyyttialbumin trubaduurimeininki toimi ihan täysiä, mutta toistettaessa yllätysmomentti puuttuisi. joku iiris ei bändinä ole menettänyt omaleimaisuudestaan mitään, mutta samaa leuat auki loksauttavaa vaikuttavuutta kuin debyytillä uudella levyllä ei tietenkään ole.

Debyyttialbumin teksteihin ja tunnelmaan verrattuna tuntuu, että Tuononen on saanut kiinni elämästään. Tuononen tai joku iiris, en tiedä miten paljon Tuonosen artistiminä on häntä itseään. Todella syvästi hän sen kanssa panee itsensä likoon, joten luultavasti paljon. Osa levyn biiseistä – lähes puolet – on sellaisia, että ne toimisivat pelkällä nainen ja kitara -kombinaatiollakin. Toki ne ovat yleisöystävällisempiä tällaisena kuin nyt.

Levyn aloittava Joko mennään on toiveikas ja elämäniloinen, mutta ei onneksi liian. Sillä tavalla sopivan tuonosesti. Alussa siteeraamani Elämältä kaiken sain on ilmiselvä hitti, siten kuin indieartistilla tässä maassa hittiä voi olla. Tuonosen vibrato on kuin tulisi kotiin. Baby born, Voi ei (jonka bluesmaisuutta korostaa Antti Hermajan pasuuna), Joko taas ja Joko saa ovat tunnelmiltaan lähimpänä debyytin fiilistä. Tosin teksteissä on mielestäni enemmän toivoa ja rakkautta kuin aiemmin: ”Sinä kannat minut kylpyyn, olen hauras mutta kaunis. Rasvahiukset silität mun korvan taa. Ja niin sinä pelastat minut ja minä rakastun. Ja sinä rakastat, kun minä pelastun.”

Turvavyöt on liki ambientia, En syntynyt kulkemaan on kantria ja Pelle Hermanni kovaa rokkia Tuomari Nurmion tapaan. Uusia hyviä aikoja yhdistelee herkkyyttä ja rokkaamista, se on vähän kuin joku iiriksen Tämä torni tulee kaatumaan. Kevät panee homman pakettiin äärimmäisellä herkkyydellä, se on täydellisesti joku iiris -nimisen artistin laulu. ”Painukoon aurinko sinne, minne ei aurinko paista. En aurinkoa ansaitse. Olen tyhmä ja laiska ja haisen pahalle.”

Jännitin, kun kuulin joku iiriksen muuttuneen bändiksi. En jännitä enää. Bändissä on hallittu ja hillitty fiilis: kukaan ei tuo itseään tarpeettomasti esille, kaikki palvelevat kokonaisuutta. Meinasin jo kyllästyä uuteen kotimaisen, vähälevikkiseen indierokkiin, otin sitä yliannoksen viimeisen vuosikymmenen aikana. Nyt joku iiris palautti innostukseni ja uskoni. Tällaisten levyjen takia kannattaa kuluttaa ihmisikä vehtaamalla äänilevyjen ja oudon musiikin parissa. Kiitos.

Lue arvio Rajatapauksia-sivustolta

Mika Kähkönen