Rootstime (BEL) - 18.2.2019

Regroovable

Het gebeurt niet zo vaak dat we helemaal vanuit Finland een CD toegestuurd krijgen, met een uiterst vriendelijk briefje erbij, waarin in heel keurig Engels gevraagd wordt of we hier misschien even willen naar luisteren en er eventueel iets over schrijven. Het briefje gaat uit van de platenbaas van drummer Ville Lehtovaara, een man die in zijn thuisland veelgevraagd is en op menige CD te horen is, maar hier bij ons, zo denk ik toch, zo goed als onbekend.

Wat hij voor deze plaat deed, is een aantal ritmepartijen bedenken en aan bevriende muzikanten vragen daar hun ding mee te komen doen. Het gaat daarbij niet altijd om nummers, die Ville zelf schreef: hij bewerkte bijvoorbeeld het stokoude “Iko Iko” van James Crawford, Fats Domino’s “Reelin” and Rockin’” en “Crawfish”, dat Elvis Presley opnam voor de film “King Creole”. Ook Blind Willie Johnson’s “Nobody’s Fault But Mine” krijgt een beurt, maar de overige acht nummers zijn van de hand van Ville zelf, al worden de medemuzikanten, die de drumpartijen hielpen aankleden, in de credits als medecomponist vermeld.

Uit de keuze van de covers kun je afleiden dat Ville een boon heeft voor New Orleans en dat blijkt zich door te zetten in zijn eigen composities, al gaat het daarbij zeker niet alleen over de zogeheten second line beat. Nee, in New Orleans wordt muziek van allerlei aard gemaakt en dus kun je nu eens een reggae-getint nummer als opener “Jekyll and Clyde” horen, dan weer een heel funky, puur uit percussie bestaand titelnummer, een aan de jaren ‘70 herinnerend “Space Funk”, met de voor die tijd typische “control room vocals” ertussen gemixt.

“Tango de la Muerte” klinkt vanzelfsprekend Argentijns, met een heerlijke vioolpartij van Pekko Käppi als blikvanger, “Long Long Shadow” wordt door Jarkka Rissanen gezongen en van leuke gitaarklanken voor zien door Tommy Laine, die ook meeschreef aan “Mechanical Man”, een erg leuke tune, waar een robotstem doorheen gemixt werd.

Al met al is dit een heel plezant plaatje, dat misschien niet veel bakens zal verzetten, maar dat Ville Lehtovaara wel op onze kaart zet als zijnde een begenadigde muzikant met gevoel voor humor. Misschien moet hij maar eens op zoek gaan naar een agent die voor hem een tourneetje opzet, zodat we ook on onze Lage Landen de man eens live bezig kunnen zien. Heel fijne kennismaking!

www.rootstime.be

Dani Heyvaert

Hifimaailma (FIN) 4/5

American Music Magazine (SWE)

Epari 6.2.2019 (FIN)

Soundi 25.1.2019 - 4/5 (FIN)

Global-music (DE) - 31.12.2018

Regroovable

Es gibt Alben von Schlagzeugern, die einfach nur langweilig sind, weil der Künstler einzig darauf bedacht ist, seine spieltechnischen Fertigkeiten vorzuführen. Derlei Alben scheint wohl auch der Finne Ville Lehtovaara zu kennen und zeigt mit seinem Neuling “Regroovable”, dass es auch anders geht.

Der aus Tampere stammende Schlagzeuger zeigt sich, spieltechnisch betrachtet, eher zurückhaltend. Bei ihm steht die Musik als Ganzes im Vordergrund und da hat der Künstler einiges zu bieten. Seine Musik und die überraschenden Interpretation etlicher Fremdkompositionen, darunter auch der Klassiker “Iko Iko”, zeigen einen in der Roots-Musik beheimateten, äußerst vielseitigen Künstler.

Mit seinen zahlreichen Gästen, wie Jo’ Buddy, Jarkka Rissanen, Masa Orpana, Wiley Cousins, Tommi Laine, Dave Forestfield, Sami Sippola, Jorma Välimäki und Pekko Käppi zeigt Ville Lehtovaara auf “Regroovable”, was unter dem Begriff “Groove” zu verstehen ist. Sehr erfrischend!

https://www.global-music.de/review/ville-lehtovaara-regroovable/

Global-music.de

Desibeli (FIN) - 6.12.2018 - 4/5

Ville Lehtovaara: Regroovable

Humu Records

Tamperelainen pitkän linjan roots-muusikko Ville Lehtovaara on soittanut vuosien varrella yhden jos toisenkin ystävänsä rinnalla. Niinpä on suorastaan luonnollista, että niin levyllä kuin keikoillakin usein rummuttelusta vastannut mies on saanut runsaasti vierailijoita omalle soololevylleen. Apuvoimista merkittävin on eittämättä kitarasta ja bassosta monilla raidoilla vastaava Tommi Laine, jonka kanssa Lehtovaara on luonut raidoille tukevat perusjalat. Ja kuten albumin otsakekin jo vihjaa, tällä kiekolla rytmit ruuvaavat letkeämmillä jaloilla kuin normaalisti on näillä lakeuksilla ollut tapana.

Regroovable on suoraan sanottuna iloinen levy. Sen leikkisä hyppely syleilee karibialaiset maisemat mieleen nostattavaa rytmi-ilottelua, ja säteilee sammumattoman auringon tavoin soulin ja varhaisen rockin elämänvoimaa. Kovinkaan kaukana eivät vello folkin ja kapakka-bluesin vehreät pellotkaan, kun eri raidoille on ladottu rytmien päälle kovastikin toisistaan eroavia kerroksia. Toisinaan saksofoni saa lurauttaa juoksujaan, muutamilla raidoilla vokalistit vetävät kukin tyylillään ja kuullaanpa Space Funkin kohdalla jopa vanhoja NASAn Apollo 10-nauhoja. Edes avaruus, tuo korpimaista vihoviimeinen, ei siis jää saavuttamatta näissä roots-ilotteluissa.

Vakavimmillaan meno on Tango De La Muerten kohtalokkaassa kulussa, mutta viulun ja vinojen soundien värittämä kuoleman tango nyt on aiheenakin jo astetta, kahta hyytävämpi. Heilurin toisessa ääripäässä sijaitsee kaiketi ”Sugar Boy” James Crawfordin alkujaan rustaama Iko Iko, jonka alkuvoimainen rhythm’n’blues on saanut mielenkiintoisen käsittelyn, kun Lehtovaara joukkoineen lähestyy New Orleansin tarinaa omasta kulmastaan. Kiekon neljästä lainasta toinen ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus on Elvis Presleyn ja Kitty Whiten aikoinaan ikuistama Crawfish, joka löytyy (Elviksen tasolla) upeastaKing Creole -elokuvasta.

Groove on löydetty, rytmit toimivat ja kappaleet osataan pitää riittävän orgaanisina, jotta kunkin raidan ominaisuudet pääsevät nousemaan etualalle. Näin monipuolinen kokonaisuus ei hajoa, ja Regroovable saa groovailla stereoissa, kuulokkeista ja työmaamankasta kerrasta toiseen. Tämä kun on musiikkia miltei jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen.

Arvio Desibelin sivuilla

Mika Roth

Rootsville (NL) - 6.12.2018

Ville Lehtovaara: Regroovable

Het spijtige aan sommige inleidingen van albums uit het hoge noorden is dat ze niet al teveel Engles mee gemoeid is en er tevens ook weinig of niets te vinden is over de desbetreffende artiesten. Alsof hier iedereen alle talen maar moet meester zijn. Een schoolvoorbeeld hiervan is dan weer het toegekomen album van de Finse drummer "Ville Lehtovaara" en dat is spijtig want na het beluisteren van zijn "Regroovable" zitten we meteen in de juiste mood.

Dez "Regroovable" is een mengelmoes aan stijlen waarbij niets uit te weg wordt gegaan. Een mix van soul, blues, funk en zelfs Klezmer niet wordt gemeden. Een heerlijke mix van wat deze "Ville Lehtovaara" zijn rootsmuziek komt te noemen. Een mengelmoes van beats en exotische geluiden waarbij als eindpunt zijn eigen sound komt boven te drijven. Na het met Caraeban grooves geïnjecteerde " Jeckyll and Clyde", dat al single zal worden uitgebracht komen we al vlug uit in New Orleans.

Op het iconische "Iko Iko" dat in 1953 al werd uitgegeven door "Sugar Boy and His Cane Cutters" wil deze "Ville Lehtovaara" uiteraard een eresaluut brengen aan de "Mardi Gras" in de "Big Easy" en zo natuurlijk ook aan "Professor Longhair". Om zich niet al te vast te pinnen aan één enkele stijl krijgen we met "Reelin' and Rockin'" de nodige portie rock 'n roll in de sfeer van een Fats Domino.

Heerlijke instrumentale funk dan met "Space Funk" en "Remixed Messanges" waarna met "Tango de la Muerte" we een stukje Argentijnse geschiedenis voor de kiezen krijgen. Enige retro sound kan en mag ook op deze "Regroovable" met "Crawfisch" en krijgen we met "Nobodys Fault But Mine" van Blind Willie Johnson een versie die best als "Funberal March" kan worden opgevoerd in "Bourbon Street". Een vasstelling is wel dat deze "Ville Lehtovaara" een hart heeft voor NOLA.

Rootsville

Rootsville

Rajatapauksia (FIN) - 11.11.2018

Ville Lehtovaara: Regroovable

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Ville Lehtovaaran albumin Regroovable, jouduin googlettamaan. Että mikä mies. Pakko olla joku rytmimusiikin guru, yleisesti tunnustettu alan mestari. Sen verran hyvältä levy kuulosti. Kun tajusin, että Lehtovaara tunnetaan myös nimellä Kingfish Willie, alkoi homma avautua. Että se mies. Jo’ Buddyn, Willie Cousinsin ja Eero Raittisen kanssa soittanut rumpali. Ilmankos.

Regroovable jatkaa Humu Recordsin laadukkaiden julkaisujen sarjaa. Ei rahasta, vaan rakkaudesta lajiin. Sen totuuden aistii kaikista yhtiön julkaisusta. Tosin ei kukaan nykyisin tienatakseen levyjä tee. Meitä äänilevyistä rahaa maksavia ei enää montaa ole.

Regroovable on siis rumpalin soololevy. Kuten rumpaleiden soololevyillä aina, on Regroovablellakin mukana runsas joukko vierailevia muusikoita. Pelkkää rumpusooloa albumi ei siis Luojan kiitos ole. Mukana on kuitenkin kolme lähes rumpuinstrumentaaliksi kutsuttavaa kappaletta. Silti levy on hyvä. Lehtovaara on sisäistänyt viidakkorytmin niin hienosti, että esimerkiksi albumin pelkkä lyömäsoittimilla toteutettu nimibiisi on kuin räppiä ilman räppiä ja toimii komeasti.

Albumi keinahtaa käyntiin reggaehtavalla Jekyll and Clydella. Se vie groovellaan, Lehtovaaran narisevan laiskalla laululla ja Tommi Laineen kitaroinnilla ajatukseni Louisianan rämeikölle, Tony Joe Whiteen. Jekyll and Clyde kertoo selkeästi mistä Regroovablella jatkossakin on kyse.

Kun ei-aivan-ilmiselvin covervalinta, Dixie Cupsin Iko iko, lähtee soimaan, tunnistaa kaltaiseni puukorvakin heti Jo’ Buddyn. Jussi Raulamon tatsi on niin omansa, että se kuuluu jopa banjossa. Hyviä soittajia on maailma täynnänsä, mutta niitä joiden tyylin tunnistaa, niitä on vähemmän.

Reelin’ and rockin’illa mennään New Orleansiin. Biisi on Fats Domino -cover, ei Chuck Berry. Wiley Cousins laulaa tyylikkäästi, Jarkka Rissanen kitaroi osaavasti ja Masa Orpanan karu saksofoni osuu fiiliksen ytimeen. Space funk on industrial jazz-funkia, Sami Sippolan saksofonin ollessa rytmin ohella pääosassa. Biisin lopussa on hieno Maisemakuvia Suomesta -tyylinen maalaileva hetki. Remixed messagessa Sympathy for the devil kohtaa hiphopin, se on kuin syntikkapoppia ilman syntikota.

Tanssiminen ei minua kiinnosta, ei ainakaan alle puolentoista promillen, ja silloinkin vain parittelutarkoituksessa, mutta hyvää tangoa kuuntelen mielikseni. Pekko Käpin viululla maustettu romanihenkinen Tango de la muerte on sellaista. Maaginen tunnelma.

Kitaristi Tommi Laine ansaitsee erityismaininnan. Hänen soittonsa on tyylikästä ja raa’an juurevaa kautta koko albumin. Hänen soittonsa kruunaa useimmat biiseistä ja nostaa myös hieman keskinkertaisemmat kappaleet Long long shadow ja Crawfish mielenkiintoisiksi. Jälkimmäinen on tietysti Elvis-cover. Ensikuulemalta olin olevinani vähän närkästynyt. Että joku roti, ei nyt sentään Elvistä. Hienosti versio kuitenkin toimii, Dave Forestfield tulkitsee biisin ankarasti. Long long shadowista voi Laineen kitaroinnin lisäksi mainita myös Jarkka Rissasen lämpimän herkän laulutulkinnan. Ja vaikka biisi vähän edeltäjiensä jalkoihin jääkin, niin siinä on nimestään huolimatta ihastuttavan elämäniloinen ja hyväntuulinen tunnelma.

Blind Willie Johnsonin tutuksi tekemä traditionaali Nobody’s fault but minesta olisi pienellä puristamisella ja lisäkolinalla saanut vielä komeamman version Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion malliin. Jorma Välimäen epätoivoinen tuuba tuo biisiin jylhän tunnelman, mutta Lehtovaaran laulu jää pintapuoliseksi. Laine loistaa tässäkin, erittäin hieno soittaja on hän. Viimeiset biisit Mechanical man ja V8 ovat vitsinomaisia kuriositeetteja, albumin olisi voinut päättää Nobody’s fault but mineen.

Ville Lehtovaaralla on juuret syvällä ja homma hallussa. Kun näin on, voi tehdä mitä haluaa. Niin Lehtovaara tekee. Vaikka levyllä on paljon vierailijoita, ja vaikka kaikki vierailijat kuulostavat itseltään, on Regroovable yhtenäinen kokonaisuus. Se ei ole vain sattumanvaraisten tyyppien esittämä kokoelma lauluja. Omaperäinen soundi on sekä moderni, että juureva. Se on pidetty yksinkertaisena aikaa kestääkseen. Lehtovaara on uskaliaasti tehnyt omannäköisensä rytmimusiikkialbumin, joka kaikista vierailijoistaan huolimatta on selkeästi soololevy.

Rajatapauksia - Punnitsemattomia puheita

Rajatapauksia